Jokainen kokee joskus maagisen hetken, jolloin unelma tuntuu todelta. Se hetki voi kestää silmänräpäyksen, mutta tuntua ikuisesti. Koin sellaisen hetken kaukana kotoa vihreän sademetsän peittämällä saarella, jossa aallot murtuivat kohisten valkoiselle hiekkarannalle.
Kun koronapandemia ei enää tee vastahyökkäyksiä matkasuunnitelmiamme vastaan, käännetään haavekuvien kaukoputki hetkeksi horisonttiin, missä häämöttää trooppisen autiosaaren siluetti. Siellä voimme vapaina teknologian täyttämästä arjesta upottaa varpaamme turkoosiin veteen, nauttia auringon lämmöstä ja lempeästä merituulesta.
Trooppinen saari on mielikuva, joka on kiehtonut eurooppalaisia suurten löytöretkien ajoista lähtien. Kun kuulet jonkun tarinoivan kaukaisesta saaresta, kuulo tarkentuu, aistit heräävät, sanoista tislautuu ilmaan seikkailua, romantiikkaa, jännitystä… Saaressa oli jotain maagillista. Sen pelkkä mainitseminenkin saa mielikuvituksen laukkaamaan ja yhteys ulkomaailmaan katoaa.
Trooppiset saaret ovat siltoja realismin ja fantasian välillä. Kirjallisuudesta ja elokuvista löytyy runsaasti tarinoita, joissa trooppinen saari on tapahtumien taustalla, mutta lopulta pääosassa.
Saarten korkeaveisu
Daniel Defoen kynäilemä Robinson Crusoe (1719) oli ensimmäinen autiosaarikirjallisuuden tyylipuhdas edustaja. Se on edelleen ikonisin esimerkki siitä, kuinka koko tarina tapahtuu eristetyllä saarella. Tarinassa ihminen selviytyy taitonsa ja älykkyytensä ansiosta täydellisestä yksinäisyydestä ja eristäytymisestä.
Robert Louis Stevensonin romaani Aarresaari (1883) loi perustan seikkailujen saaren arkkityypille. Aarre antoi kaukaiselle saarelle uusia lisämerkityksiä; seikkailun, toivon ja unelman rikkauksista.
William Golding kirjoitti saarikirjojen kaanoniin Kärpästen herran (1954). Romaanissa ryhmä nuoria poikia haaksirikkoutuu autiolle saarelle, minne he luovat mikroyhteiskunnan sääntöineen, hierarkioineen ja myytteineen. Poikien eristynyt yhteiskuntakokeilu on pessimistinen tarina ihmisluonmosta ja siitä kuinka ohut länsimainen sivistys lopulta on.
Luonnonfilosofi Aldous Huxley filosofoi saaren sekulaarin humanismin utopiaksi kirjassaan Saari (1962). Hänen saarellaan kukoisti hengellisyys ja kulttuuri. Väestönkasvun, politiikan, militarismin, tieteen palvonnan ja luonnon tuhoamisen ongelmat oli ratkaistu. Lopulta hänenkin saarellaan ihmiset paljastuvat raadollisiksi viettiolennoiksi.
Omalle x-sukupolvelleni trooppisen saaren lumovoiman boomeroi sarjakuvat. Erityisesti Tintin seikkailut ja muut samantyyliset sarjakuva-albumit istuttivat kaukokaipuumme siemenet eksoottisille saarille. Mielikuvitus liidätti ruutu ruudulta saarille, missä otettiin mittaa hyvästä ja pahasta samalla kun radiossa Taiska lauloi Mombasasta.
Lopulta Hollywood läväytti trooppiset saaret isolle kankaalle: Beach, Survival island, Cast away, Island, Swept away, Blue lagoon, Island of Dr. Moreau… Ne saivat päässä pallomeren kohisemaan tosielämän seikkailujen, rakkauden hiekkarantojen ja arkielämää suurempien kokemusten perään.
Myrskyluodon Maija sanoi ”Rio Ohoi”
Hollywood kuvitti reppuretkeilevän sukupolven saariunelmat ja kaukolentojen halpeneminen teki niistä totta. Keihäsmatkojen seivästämä massaturismi ei ulottunut seikkailujen saarille. Sinne piti mennä omin voimin rinkka selässä.
Pian moottoritie muuttui niin kuumaksi, että löysit itsesi kaltaistesi kanssa Intia-keskuksesta tai Kilroysta ostettu lentolippu taskussa selaamassa Tuhat tietä tropiikkiin ja Lonely Planet opaskirjoja. Yksilöllisyyden ja ainutkertaisuuden tavoittelu muuttui massaturismiksi, ja tuhannet ainutkertaisuuden kokemukset muuttuivat sukupolvikokemukseksi.
Kaukokaipuun oheen tuli sävyjä, missä paettiin myös elämäntapaa, jolle paratiisirannat edustivat vastakohtaa. Kaakkois-Aasian paratiisisaarilta oli komeaa näyttää keskisormea synkäksi koetulle Suomelle.
Nykyään tämä ikiaikainen kaipuu trooppisille autiosaarille on päivittynyt tosi-tv-sarjoiksi, kuten Selviytyjät ja Viidakon tähtöset. Suomalaisetkin “seikkailijat” kävivät kolmesti Filippiineillä Caramoan hiekkarannoilla ottamassa mittaa itsestään vuosina 2018-19.
Näidenkin ohjelmien henkisenä taustalavasteena on ajatus siitä, kuinka nykyajan läpeensä teknistyneestä elämästä eristetään joukko ihmisiä Eedenin puutarhan maisemiin ja jäädään seuraamaan, missä muodossa käärmeet luikertelevat paratiisiin ja kuka sieltä missäkin järjestyksessä karkotetaan.
Kadotetun paratiisin lumo
Trooppiset saaret ovat toimineet myös utopioiden näyttämöitä, koska ne ovat eristäytyneitä yhteiskuntien ongelmista ja ihmisten paheista. Ne ovat paikkoja, joissa on jatkuvasti läsnä jotain tuntematonta, hallitsematonta ja villiä.
Mantereiden suhteellistavassa laajuudessa elämän sattumanvaraisuus katoaa. Pienellä saarella se on paljaana; jokainen tapahtuma on merkityksellinen ja syy-seuraussuhteiltaan välittömästi ymmärrettävä.
Pidempiaikaiset vierailut eristyneillä saarilla koetaan jollain tavalla jalostavana kokemuksena, joka vie inhimillisyyden ja ihmisenä olemisen perimmäisten rajojen äärelle. Saarilla unelma luonnonmukaisesta elämästä joutuu happotestiin, missä nykyihmisen perimmäiset ominaisuudet punnitaan.
Testin tulos on selvä. Luonnon antimien varassa eläminen pienellä eristyneellä trooppisella saarella ei ole mahdollista, ei lopulta edes Robinson Crusoen fiktiiviselle sankarille. Elokuvien ja tosi-tv lavasteiden taakse, kirjojen rivien väleihin ja selfierajausten ulkopuolelle jää liiaksi julmaa todellisuutta.
Haaveiden ja unelmien polttoaineena trooppiset autiosaaret ovat kuitenkin tärkeitä. Kirjat, sarjakuvat, elokuvat ja tosi-tv lietsovat kaukokaipuuta, joka tulee aina olemaan suurempi kuin saaren saavuttamisesta saatu tyydytys.
Finlandia Island
Olen kolunnut satoja saaria Filippiineillä, nauttinut niiden vieraanvaraisuudesta ja lumosta, mutta lopulta unelma autiosaaren paratiisista on aina palannut takaisin kirjoihin, elokuviin ja sarjakuviin. Vaikka autiolla saarella viettäisi vain lyhyen hetken, nopeasti selviää, miksi se on asumaton: Ei ole juomakelpoista vettä, ei ruokaa, ei riittävästi suojaa aurinkoa ja sateita vastaan… Ei edes ketään kenelle valittaa kaikista eteen tulevista puutteista ja ongelmista.
Filippiineillä saariunelmiin voi sukeltaa siedettävän pieninä annoksina esimerkiksi Palawanilla, jonka pääsaaren ympärillä on satoja asuttuja ja asumattomia paratiisisaaria. Palawan on valittu Travel + Leisure Magazine matkailulehden äänestyksessä maailman parhaaksi saareksi vuosina 2013, 2016, 2017 ja 2020.
Palawanilla on meille suomalaisille yksi erityinen saari. Edesmennyt Suomen Filippiinien kunniapääkonsuli Ramon Ilusorio (Ramon Ilusorion muistokirjoitus) muutti omistamansa saaren alkuperäisen nimen Pamalican Island Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi Finlandia Islandiksi. Saari löytyy Palawanin pohjoisosasta, Busuangan saaren lounaispuolelta (12° 4’57.54″N, 119°52’29.56″E).
Ramon oli suuri maantieteen, seikkailujen ja tuntemattomien asioiden ystävä, joka ymmärsi syvällisesti trooppisten saarten lumovoiman sekä niiden merkityksen unelmien ja haaveiden herättäjänä. Finlandia Island on tyypillinen trooppinen autiosaari, jota ympäröi pieni koralliriutta. Saarella on kaunis hiekkaranta ja sen keskiosissa pensaskasvillisuutta, eikä missään ole merkkiäkään ihmisen toiminnasta.
Autiosaarten sielunmessu
Muutama vuosi sitten tapasin Palawanilla kaksi nuorta suomalaisnaista, jotka bambubaarin tiskillä valkkasivat kännyköistään valokuvia sosiaalisen median päivityksiin. Suomalaisena ja saarella asuneena kiinnostuin heidän suomenkielisestä innostuksestaan, esittelin itseni ja jatkoimme kolmistaan kuvien arvioimista.
Kerroin heille tarinoita kuvien taustalla näkyvistä rannoista ja annoin vinkkejä saaren kuvauksellisiin kohteisiin. He puolestaan rakensivat minulle sillan kaukokaipuun, autiosaariunelmien ja nykynuorison välille.
Heidän mielestään Palawan oli paras kohde heidän Kaakkois-Aasian kiertomatkallaan, koska siellä sai hienoimmat paratiisirantaselfiet. Se oli heille hyvän matkakohteen tärkein mittapuu.
Kuvissa olennaista on se, ettei taustalla näy muita ihmisiä. Se latistaisi kuvien todistusvoiman siitä, että ainoastaan kuvaaja on löytänyt paratiisin. Taustalla näkyvät ihmiset viittaisivat massaturismiin ja turistikohteeseen – Paradise lost!
Selfien ottamisessa on jotain samaa kuin kartan piirtämisessä löytöretkeilijöille. Uusi paikka vallataan ja todennetaan kartalla. Paikasta tulee todellinen vasta sitten, kun se on kartoitettu. Nyt sama tehdään selfiellä.
Selfie on myös sen ottajalle hetkellinen kaukokaipuun täyttymys; kuva unelmasta, joka on hetken ajan totta.
Aiheesta lisää:
Palawan – Kauneuden korkeaveisu
Filippiinit – Turistikohteena (osa 1)
