Nyrkkeily on kuin suloista balettia, paitsi ettei siinä tanssita, ei ole musiikkia ja siinä lyödään osallistujia. Ihan yhtä totta on, että suuret nyrkkeilyottelut järjestetään aina Yhdysvalloissa.
Muistan sen päivän, kun pikkupoikana näin sanomalehdessä otsikon THRILLA IN MANILA – Vuosisadan nyrkkeilyottelu! Se iski niillä samoilla miljoonilla volteilla kuin tuolloin suosikkilukemistossa ollut Korkeajännitys. Otsikon sanoissa oli jotain, joka herätti primitiivivaistot ja vihjasi, että elämässä saattaisi olla arkea suurempia tapahtumia, jossain kaukana, jossain toisessa maailmassa.
Kun ajan Araneta Coliseumin ohi Metro Manilan Cubaon kaupunginosassa, muistot ja nykytodellisuus paiskaavat kättä: Näen vanhan, hieman ränsistyneen kupolikattoisen rakennuksen, joka on jäänyt uudempien ja korkeampien rakennusten varjoon, ja koen häivähdyksen siitä tunteesta, jonka sähäkkä uutisotsikko kerran herätti.
Tunne vahvistuu, kun näen Mohammad Alin mukaan nimetyn Ali Mall -ostoskeskuksen, joka sijaitsee areenan läheisyydessä. Nykyäänkään en voi liikkua tuolla alueella ilman, että mielikuvitukseni sähköistyy aivan kuten kauan sitten, jossain kaukana, jossain toisessa maailmassa.
Tahdon olla sulle hyvin hellä
Thrilla in Manilaksi kutsuttu nyrkkeilyottelu oli kolmas ja viimeinen taistelu raskaansarjan maailmanmestaruudesta Muhammad Alin ja Joe Frazierin välillä. Ottelu käytiin 1. lokakuuta 1975 Araneta Coliseumissa Metro Manilassa, Filippiineillä.
Kahden amerikkalaisen raskaansarjan mestarin taisto on yksi urheiluhistorian tunnetuimmista ja katkerimmista ottelusarjoista. Maailma seurasi heidän räjähtävää suhdettaan kuin nykyajan tosi-tv-draamaa. Molemmista nyrkkeilijöistä kasvoi itseään ja saavutuksiaan suuremmat hahmot, jotka koko maailma oppi tuntemaan myös kehän ulkopuolella.
He eivät taistelleet ainoastaan kehässä; he iskivät toisiaan vyön alle julkisuudessa herjaamalla toisiaan mitä loukkaavammin ja nujakoimalla haastatteluissa. He olivat vihapuheen mestareita. Varsinkin Ali vei vastustajan solvaamisen ennen kuulumattomiin törkeyksiin. Tiedotusvälineet rakastivat heidän keskinäistä nokitteluaan, mutta kehässä he tarjosivat maailman parasta nyrkkeilyurheilua.
Ensimmäinen Frazierin ja Alin välinen ottelu, Fight of the Century, käytiin 8. maaliskuuta 1971 New Yorkin nyrkkeilypyhäkössä Madison Square Gardenissa. Tuolloin Frazier oli hallitseva mestari, sillä aiemmin voittamattomalta Alilta oli riistetty mestaruustittelit, koska hän julkisesti vastusti Vietnamin sotaa ja kieltäytyi palvelemasta siellä. Heidän ensimmäinen välienselvittelynsä oli viidentoista erän nopeatempoinen ottelu, jonka Frazier voitti selkeästi pisteillä.
Tammikuussa 1974 Ali ja Frazier kohtasivat Madison Square Gardenissa uusintaottelussa, joka jäi historiaan nimellä Super Fight II. Ali voitti ottelun tuomarien yksimielisellä päätöksellä. Molemmat olivat käyttäneet ottelussa kyseenalaisia lyöntejä ja taktiikoita, mikä lisäsi entisestään heidän välistään jännitettä ja keskinäistä kaunaa.
Vaikka Ali oli riistänyt George Foremanilta mestarin tittelin Rumble in the Jungle -ottelussa Zairessa lokakuussa 1974, nyrkkeilymaailma odotti kumpi – Ali vai Frazier – olisi todellinen kukkulan kuningas. Sen ratkaisi heidän kolmas ja viimeinen kohtaaminen.
Sopii kuin nyrkki silmään
Nyrkkeily on yksi Filippiinien kansallisurheilulajeista, ja maa tunnetaan nyrkkeilijöistään, joista suurin on kahdeksan eri sarjan maailmanmestari Manny Paquio. Vaikka filippiiniläisten nyrkkisankareiden uroteot on tehty alemmissa painoluokissa, Filippiinit nousi maana nyrkkeilyn raskaaseen sarjaan vuoden 1975 alussa, kun promoottori Don King ilmoitti, että Alin ja Frazierin ratkaiseva kohtaaminen järjestetään Manilassa.
Kun kahden edellisen ottelun areenana toiminut New Yorkin Madison Square Garden ei pystynyt maksamaan huikeaksi kohonnutta hintapyyntöä, ottelun oikeuksien haltija, promoottori Don King päätti myydä järjestämisen eniten tarjoavalle. Tarvittavat miljoonat löytyivät Filippiineiltä, ja maasta tuli epätodennäköinen isäntä ratkaisevalle välienselvittelylle.
Filippiinit ei ollut ihan niin epätodennäköinen vaihtoehto kuin valintaa arvostelleet tahot tuolloin taivastelivat. Maan hallinto oli jo usean vuoden ajan hakenut kansainvälistä tunnustusta järjestämällä suureellisia kansainvälisiä tapahtumia tehdäkseen itseään tunnetuksi ja nostaakseen filippiiniläisten omanarvontuntoa.
Nämä tapahtumat, kuten Paavin vierailut, Manilan kansainväliset filmifestivaalit, Beatlesin konsertit ja monet muut tapahtumat, olivat maan hallitsijaparikunnan Ferdinand ja Imelda Marcosin tapa hakea maalle kansainvälistä huomiota ja tunnustusta, joilla myös hälvennettiin maailmalla kasvavaa epäluuloa heidän hallintoaan kohtaan.
Ostamalla oikeudet järjestää odotettu Alin ja Frazierin paremmuuden ratkaiseva kohtaaminen, Marcos onnistui kohdistamaan hetkellisesti maailman huomion Filippiineille. Uutinen sähköisti tunnelman myös kotimaassa ja liput tapahtumaan myytiin välittömästi loppuun. Filippiiniläiset rakastivat omia nyrkkeilijöitään, mutta Muhammad Alia he palvoivat.
Ottelun areenaksi valittiin vuonna 1959 valmistunut 25000-paikkainen Araneta Coliseum, joka nimettiin väliaikaisesti ottelua varten Philippine Coliseumiksi. Areena toimii edelleen monikäyttöisenä urheilu- ja konserttiareena, joka tunnetaan myös nimellä ”Big Dome”.
Älä droppaa mun tunnelmaa
Ennen ottelua Ali tapansa mukaan pahoinpiteli Frazieria sanallisesti ja antoi hänelle lempinimen ”Gorilla”. Hän riimitteli ja räppäsi lehdistötilaisuuksissa: ”It will be a killer, and a chiller, and a thriller, when I get the gorilla in Manila”, läiskiessään kädessään olevaa mustaa gorillanukkea päähän. (Ali ei vielä ollut maailman yhteisymmärryksen ja yhteistyön lähettiläs)
Frazier vastasi samalla mitalla: ”Vai että vanha gorilla. Mehän olemme kaikki lähtöisin samoista esivanhemmista. Kun kaveri puhuu toiselle miehelle tuolla tavalla, hän ei ole aivan varma itsestään.” Frazier siirtyi Manilan kuumuudesta ja kosteudesta harjoittelemaan kaupungin vuoristoiselle esikaupunkialueelle, missä hän vietti spartalaista elämää, istuen tuntikausia mietiskelemässä ja keskittymässä otteluun.
Alin valmistuminen otteluun oli toista maata. Hänen ensimmäinen tekonsa oli esitellä rakastajattarensa Veronica Porché vaimonaan Ferdinand ja Imelda Marcosille. Tämä suututti hänen oikean vaimonsa Khalilah Alin, joka näki esittelyn televisiossa ja lensi välittömästi Manilaan, missä pariskunta järjesti yhteiselämänsä pohjamutia ruoppaavia huutokilpailuja hotellisviitissään.
Ottelu päätettiin aloittaa poikkeuksellisesti aamulla klo 10:00, jotta tv-katsojien määrä olisi mahdollisimman suuri tärkeimmillä aikavyöhykkeillä. Toinen syy aikaiseen alkuun oli kaupungin kuumuus ja kosteus, jotka uuvuttaisivat nyrkkeilijät ennen 15-eräisen ottelun loppua, mikäli se aloitettaisiin myöhemmin.
Philippine Coliseum oli loppuunmyyty viimeiseen piippuhyllypaikkaan, ja olosuhteet areenan sisällä olivat tukalat. Ennen ottelun alkua Frazier arvioi kehän lämpötilaksi lähes 50 celsiusastetta, jota kuumana hehkuvien lamppujen nostaisi ottelun aikana.
Olen suurin, olen kaunein!
Aloituskellon kumahduksesta lähtien katsojat saivat sitä, mitä olivat tulleet katsomaan: Täyttä toimintaa, kahden miehen intohimoisen raakaa ja alkuvoimasta taistelua, jonka vain toinen voisi voittaa. Ali lähti hakemaan Frazierin tyrmäystä jo ottelun alkuerissä.
Ali onnistui iskusarjoillaan tutisuttamaan Frazierin polvia useammin kuin kerran, ja hän voitti pisteissä ensimmäiset neljä erää. Frazier osoittautui riittävän vankaksi kestämään Alin iskut, ja viidennessä erässä haastaja löysi rytminsä ja otti ottelun hallintaansa.
Frazier hallitsi ottelun keskimmäisiä eriä. Hän takoi pisteitä tehokkaalla vasemmalla koukullaan ja pakotti Alin jatkuvasti köysiin. Frazierin hyökkäykset olivat niin julmia ja hellimättömiä, että yhdeksänteen erään mennessä hän oli tasoittanut ottelun ja hakannut Alista voimat.
Yhdeksännen erän jälkeen uupunut Ali sanoi valmentajalleen: ”Tämän lähempänä en koskaan ole ollut kuolemaa.” Vastakkaisessa kulmauksessa Frazierien avustajat lääkitsivät hänen kasvojensa turvotusta, joka oli seurausta lukuisista iskuista, jotka Ali oli kohdistanut hänen päähänsä. Frazier valitteli, ettei kyennyt näkemään selkeästi.
Seuraavissa erissä myös Frazier alkoi väsyä, kun taas Ali löysi lisäenergiaa ja otti ottelun hallintaansa kahdennetoista erässä. Seuraavissa kahdessa erässä hän pieksi säälimättä käytännöllisesti katsoen sokeaa Frazieria, mutta ei saanut häntä putoamaan kanveesiin.
Se, mitä seuraavaksi tapahtui, on hämärtynyt tarinoiksi ja salaliitoteorioiksi, joita on puitu tähän päivään saakka. Tämä on luultavasti yleisemmin hyväksytty kuvaus ottelun tapahtumista 14. erän jälkeen:
Frazierin valmentaja Eddie Futch huomasi kuinka Joen silmien ympärillä oleva turvotus pakotti hänet nostamaan päätään nähdäkseen, mikä teki hänestä entistä haavoittuvamman Alin iskuille. Futchin arvion mukaan hänen suojattinsa tulisi tyrmätyksi, jos hän päästäisi hänet seuraavaan erään. Hän sanoi Frazierille: ”Istu alas poika. Kaikki on ohi. Kukaan ei unohda mitä teit täällä tänään.”, ja antoi merkin erotuomari Carlos Padilla Jr:lle lopettaa ottelu.
Futch ei tiennyt, että samaan aikaan kehän vastakkaisessa kulmauksessa Ali pyysi ottamaan hanskansa pois, mutta hänen valmentajansa Angelo Dundee jätti pyynnön huomioimatta. Ali kertoi myöhemmin elämäkerrassaan: ”Frazier lopetti juuri ennen minua. En uskonut pystyväni enää jatkamaan.” Ottelu oli ohi ja Mohammad Ali julistetiin voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä.
Mestarien loppuliuku kuolemattomuuteen
Thrilla in Manila oli enemmän kuin nyrkkeilyn raskaansarjan mestaruusottelu. Se oli monumentaalinen tahtojen yhteentörmäys, katkerien mestarien viimeinen taisto suurimmalla mahdollisella näyttämöllä. Noiden kahden miehen taistelusta tislautui jotain, mikä ei enää ollut urheilua, vaan jotain paljon primitiivisempää, jotain sellaista, joka kiteytti jotain olennaista inhimillisyyden rajoista.
Ottelua pidetään yhtenä nyrkkeilyhistorian parhaista ja julmimmista taisteluista. Se oli huipentuma kahden mestarin ottelusarjalle, jonka Ali voitti 2–1. Jotkut lähteet arvioivat, että ottelua seurasi miljardi katsojaa, mukaan lukien ne 100 miljoonaa katsojaa, jotka katselivat ottelua teattereissa, ja 500000 HBO:n pay-per-view katsojaa. Vuonna 1999 urheilukanava ESPN sijoitti ottelun viidennelle sijalle listatessaan 1900-luvun suurimpia urheilutapahtumia.
Mohammed Ali piti maailmanmestarin titteliä hallussaan vuoteen 1978 asti. Myöhemmin hän kiteytti ajatuksensa Thrilla in Manila -ottelusta: ”Me menimme Manilaan mestareina, Joe ja minä, ja palasimme sieltä vanhoina miehinä.” Ali taisteli pitkään Parkinsonin tautia vastaan 1980-luvun alusta lähtien ja kuoli 2016 74-vuotiaana.
Vuonna 1976 Joe Frazier otteli vielä kerran George Foremania vastaan, mutta hävisi viidennen erän tyrmäyksellä. Hän yritti vielä paluuta 1981, mutta hävittyään Floyd Cummingsille, hän iski hanskat lopullisesti naulaan. Joe Frazier kuoli 67-vuotiaana vuonna 2011.
