Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Metro Manilan liikennekaaokselle pitää tehdä jotain. Sitten kun sille jotain tehdään, olisikin parempi ettei tehdä mitään.
Kun Filippiinit ”suljettiin” koronapandemian vuoksi viime vuoden maaliskuussa, Metro Manilan liikenne palasi hetkeksi Marcosin poikkeustilan tunnelmiin. Tiet tyhjenivät ajoneuvoista, kaupungin ilma puhdistui pakokaasuista ja liikenteen jatkuva humina hiljeni. Siellä täällä oli tiesulkuja, joissa tarkistettiin millä asialla autoilija oli liikkeellä.
Kaupungin yllä leijui tunnelma, joka oli sekoitus hämmennystä ja epävarmuutta siitä kuinka kauan poikkkeustila kestää. Se oli absurdi kokemus, joka käänsi arkipäivän totunnaisuudet ylösalaisin. Siirryimme hetkeksi Liisan ihmemaahan, jossa kaikki tuttu ei enää ollutkaan mahdollista, mutta monet mahdottomana pidetyt asiat alkoivat toteutua.
Kesäkuun alusta lähtien joukkoliikenne – metrolinjat, bussit, jeepneyt ja trycykkelit ja pedicabit – alkoi palautua suurimmassa osassa suurkaupunkia kohti pandemiaa edeltävää toiminnallisuutta. Vaikka ajoneuvojen kokonaismäärä teillä on vielä pienempi kuin pandemiaa edeltävinä aikoina, ajoneuvot ruuhkautuvat aivan kuten ennenkin tietyille teille ja risteysalueille tiettyinä aikoina.
Metro Manilan liikenne on ollut kaaostilassa jo vuosikymmeniä. Jotain uutta pitäisi keksiä tilanteessa, missä kaikkia perinteisiä keinoja on jo kokeiltu. Periksi ei voi antaa, mutta kaikki vielä kokeilemattomat ratkaisut ovat ”paskamaisia” toteuttaa. Mutta kun on kaulaa myöten paskassa, ei kannata painaa leukaa rintaan.
Autovirta joella
Lokakuun alussa julkisuuteen ilmestyi jälleen yksi liikennekaaosta helpottaman tarkoitettu hanke – Pasig River Expressway (PAREX). Se on maanpinnan yläpuolella pilareiden varaan rakennettava kuusikaistainen yli 19 kilometrin pituinen moottoritie, joka seurailee Metro Manilan halki kulkevan Pasig-joen rantatörmiä.
Hankkeen toteuttajat – San Miguel Corporation ja Philippine National Construction Corporation (PNCC) – saivat hallitukselta hankkeen konseptisuunnitelman ensimmäisessä käsittelyssä vihreää valoa työstää uraauurtavaa hankettaan eteenpäin. San Miguel Corporation ja PNCC ovat yrityksiä, jotka yleensä vievät aloittamansa hankkeet myös loppuun jollei seuraava hallinto peru jo tehtyjä päätöksiä. Isot tiehankkeet ovat helposti politisoituvia ja edellisen hallinnon hankkeiden periaatteellinen romuttaminen on valitettavan usein mennyt kaupunkilaisten tarpeiden edelle.
PAREX on kekseliäs ratkaisu täyteen rakennetussa kaupungissa: Rakennetaan kokonaan uusi tie sinne, missä on vielä tyhjää tilaa. Teräsbetonipylväiden kannattelema moottoritie ei peitä kaupungin läpi virtaavaa Pasig-jokea, ainoastaan sen toisen rantatörmän. Moottoritie toteutuessaan tarjoaa suoran yhteyden Metro Manilan läntisten ja itäisten kaupunkien välille.
Tällainen ei nyt vaan käy
PAREX herätti välittömästi vastustusta useiden kansalaisjärjestöjen ja nettiaktiivien parissa. Tiesuunnitelman vastustuksen perusteet vaihtelevat laidasta laitaan, ollen osin periaatteellisia, osin aatteellisia, mutta tavanmukaisen vähän arvostelu kohdistui siihen, miten hanke ratkaisee sen ongelman, mitä varten se rakennetaan.
Kun San Miguel Corporation tai muut jättiläisyritykset lähtevät toteuttamaan suurhankkeitaan, alkuun paikallinen periaatteellinen vastustus on voimakasta ja polulle ilmestyy uusia esteitä ja viivästyksiä. Sama pätee myös mittakaavaltaan pienempiin hankkeisiin sekä yleisemminkin kaikkeen uuteen ja ennennäkemättömään.
Yhteiskunnallinen muutosvastarinta on niin normalisoitunutta, että usein on kaikille helpompaa olla tekemättä mitään kuin lähteä tukemaan uusia ideoita ja ennennäkemättömiä ratkaisuja. Tällainen ajattelu ruokkii kyynistä suhtautumista uudistuksiin, jonka seurauksena jäljelle jää hitaasti slummiutuva ympäristö sekä ikuinen toive paremmasta hallinnosta ja tasa-arvoisemmasta yhteiskunnasta.
Viime viikkojen keskustelu PAREX-hankkeesta tuo mieleen vanhan intialaisen vertauksen sokeista miehistä ja norsusta. Jokainen miehistä lähestyi norsua ja kosketti sen eri osia. Heillä oli mielessään erilaisia kuvia norsusta, ja he viettivät loppupäivän kiistellen siitä miltä norsu näyttää.
Toistaiseksi vastustuksen barrikadeille on noussut noin 80 ryhmää ja kansalaisjärjestöä, joilla kaikilla on omat perustelunsa miksi moottoritiehanketta ei pidä toteuttaa.
”Pasig-joki on tärkeä osa maan kulttuuriperintöä, joka on säilytettävä sellaisenaan…”
Mistä tahansa kohdasta tai kulmasta Pasig-jokea katsoo, näkymä on masentava. Jokea katsellessa katsoo samalla kaikkea sitä, mikä Metro Manilan kaupunkisuunnittelussa ja ympäristönsuojelussa on ollut pielessä maan itsenäistymisestä lähtien. Miksi sellainen kulttuuriperintö pitäisi säilyttää koskemattomana, jos vaihtoehtona on tehdä ongelmalle jotain sellaista mistä voisi tulla uutta kulttuuriperintöä, sellaista, joka olisi vertauskuva filippiiniläiselle kekseliäisyydelle?
Pitää myös muistaa, että hallituksen ehdoissa hankkeen toteuttajilta edellytetään investointeja hankkeen välittömässä vaikutuspiirissä olevien kulttuurikohteiden säilyttämiseen. Moottoritie on yksityisen sektorin hanke ja yleensä he ovat pitäneet parempaa huolta maan kulttuuriperinnöstä ja -kohteista kuin julkinen valta tai kroonisesta rahoituksen puutteesta kärsivät järjestöt.
”Liikenne tuottaa noin 85 prosenttia Manilan ilmansaasteista, joten teitä ei pidä rakentaa lisää…”
Väitteen alkuosa pitää paikkansa, mutta ei yksi uusi moottoritie lisää ilmansaasteita. Ruuhkissa tunteja tyhjäkäynnillä pysähdyksissä olevat bussit, rekat ja henkilöautot puskevat ilmoille suurimman osan liikenteen tuottamista saasteista.
Kaikki mikä auttaa vähentämään ruuhkiin jämähtäneiden ajoneuvojen määrää ja niiden tyhjäkäynnin aikaa, vähentää liikenteen tuottamien ilmansaasteiden kokonaismäärää. PAREX nopeuttaa liikennevirtoja kaikilla kaupungin valtaväylillä ja vähentää niillä tapahtuvaa tyhjäkäyntiä.
”PAREX hyödyttää ainoastaan rikkaita, joilla on varaa maksaa kalliit tietullit…”
Tämä väite pitää paikkansa, mutta hankkeen tarkoitus ei ole ratkaista eriarvoisuuden yhteiskunnallista ongelmaa. Sen tarkoitus on nopeuttaa ihmisten liikkumista paikasta toiseen ja vähentää sekä köyhiä että rikkaita piinaavia liikenneruuhkia.
Kaupallisia moottoriteitä ja tietulleja voidaan toki yleisesti arvostella, sillä se eivät ole sellaista edistystä millaisena niiden rakentaminen usein kuvataan. Ne ovat valtion ja kaupunkien epäonnistumisen monumentteja; miksi teitä ei rakenneta verorahoilla, jolloin niitä voisivat käyttää kaikki tarvitsijat ilman erillisiä maksuja?
”PAREX tuhoaa kaikki tulevat yritykset puhdistaa Pasig–joki…”
Pasig on rutiininomaisesti listattu yhdeksi maailman saastuneimmaksi joeksi. Viime vuosikymmeninä joen puhdistamiseen on käytetty miljardeja pesoja ilman merkittäviä tuloksia. Surullinen tosiasia on, että Pasig-joki on edelleen suurkaupungin halki virtaava kaatopaikka ja sen varrella sijaitsevien teollisuuslaitosten ja slummien avoviemäri.
PAREX-hankkeen vastustajat yleensä jättävät mainitsematta, että sama yhtiö joka moottoritien rakentaa, käyttää parhaillaan 2 miljardia pesoa joen puhdistamiseen ja poistaa joesta 600000 tonnia jätettä vuodessa. Tämä Pasig-joen kunnostushanke ei ole suoraan kytköksissä PAREX-hankkeeseen, mutta se on tällä hetkellä ainoa todellinen hanke joen puhdistamiseksi eikä moottoritie uhkaa sitä millään tavalla.
”Autoilun tukemisen sijaan pitää keskittyä ihmiskeskeiseen infrastruktuuriin; pyöräily- ja kävelyreittien lisäämiseen…”
Niin pitäisi ja se olisi mukavaa, mutta… Tuossa väitteessä törmätään siihen ristiriitaan miten asioiden pitäisi olla ja miten ne todellisuudessa ovat. PAREX-hankkeen toteuttavat yksityiset yritykset taloudellisena hankkeena, eikä niillä ole mahdollisuuksia eikä mandaattia rakentaa Pasig-joen rantoja uudelleen.
Pasig-joen rannoilla sijaitsevilla kaupungeilla ei ole rahaa eikä nykyisen lainsäädännön mahdollistamia tapoja, missä rannat laajamittaisesti pakkolunastettaisiin ja muokattaisiin kävely- ja pyöräteiksi ja viihtyisiksi puistobulevardeiksi.
Vain maksua vastaan sopivalla hinnalla
Metro Manilan liikennekaaoksen perimmäinen syy on se, ettei kaupungissa ole riittävää ja toimivaa joukkoliikennettä ja ihmiset joutuvat siirtymään paikasta toiseen autoilla. Ajoneuvoja on aivan liian paljon suhteessa nykyiseen tieverkostoon ja uusia autoja tulee teille nopeammin kuin tieverkkoa pystytään laajennetaan.
Lisäksi tiet ovat huonokuntoisia ja niillä liikkuu samanaikaisesti liian monenlaisia ajoneuvoja. Jos ajoneuvojen määrää ei rajoiteta – niiden käyttöä jo rajoitetaan – eikö silloin yksi osaratkaisu ole rakentaa lisää teitä ja segmentoida erilaiset ajoneuvot niille sopiville teille?
Vaikka suurin osa PAREX-hankeen arvostelusta menee ohi maaliin, sillä on kuitenkin oma itseisarvollinen merkitys pitää kehityshankkeita toteuttavat suuryritykset varpaillaan toimenpidevaltansa rajoista suhteessa valtioon, paikallishallintoihin ja kansalaisiin. Vaikka hankeen arvostelu ei kaikilta osin ole tosiasiapohjaista ja liioittelee räikeästi yksityiskohdissa, osa siitä kumpuaa ihmisten todellisesta ja vilpittömästä huolesta.
Mutta peson kolikolla on myös toinen puoli, mitä kehityshankkeiden vastustajat eivät käännä julkisuudelle. Monessa tapauksessa kehityshankkeiden periaatteellinen vastustaminen on myös elinkeino, joka tekopyhästi kääritään yleishyödyllisten tavoitteiden käärepaperiin. Jos hankkeesta ei ole sitä arvostelevalle ryhmälle suoraa taloudellista tai muuta hyötyä, sitä vastustetaan.
Paikalliset poliitikot ja mahtisuvut yrittävät ostaa maata suurten kehityshankkeiden ympäriltä. Olipa kyseessä kansainvälinen lentokenttä, satama, ostoskeskus tai teollisuuslaitos, he viivyttävät hanketta ja organisoivat erilaisia ryhmiä, kansalaisjärjestöjä ja asiantuntijoita vastustamaan hanketta, kunnes ovat ostaneet kaikki kiinteistöt ja maa-alueet hankeen ympäriltä kasvamaan korkoa hankkeen tuomassa arvonnousussa.
Näiden suurhankkeiden ympärillä on myös paljon ”utang na loob” järjestelyjä (kiitollisuudenvelkaan perustuvia käytäntöjä), missä paikallinen poliitikko lupaa kääntää (itse aloittamansa) hankkeen paikallisen vastustuksen sen kannattamiseksi. Tätä ”tukea” vastaan suuryritys ottaa poliitikon omia yrityksiä palveluntarjoajaksi, urakoitsijaksi, työvoiman toimittajaksi tai kovapalkkaisiksi konsulteiksi.
Hieman samoin on myös joidenkin kansalaisjärjestöjen ja kehityshankkeita periaatteesta vastustavien ryhmien kanssa: He pitävät kovaa ääntä siihen saakka, kunnes suuryrityksen päämajasta näytetään vihreää valoa tukea paikallisesti myös hanketta vastustavien järjestöjen, ryhmien ja tiedotusvälineiden toimintaa.
Lopulta kaikki ovat tyytyväisiä ja Filippiinit saa uuden sataman, lentokentän, ostoskeskuksen, moottoritien, tehtaan tai erityistalousalueen.
