Monet muistavat suuren suomalaisen kidnappausdraaman, jossa kaksi suomalaismiestä joutui vierailemaan vastentahtoisesti Jolon saarella. Osa sieppaajista on saavuttanut paratiisinsa, osa jäi maallisen oikeuslaitoksen armoille, joka lopulta osoitti voimansa… Vai heikkoutensa?
Vuonna 2000 Filippiinien eteläisimmillä saarilla toiminut Abu Sayyaf (miekankantaja) -terroristiryhmä sieppasi turistiryhmän Sipadanin saarelta Malesiassa. Siepatut lomailijat siirrettiin veneellä pimeyden sydämeen Etelä-Filippiineille. Heidän joukossaan oli myös kaksi suomalaista.
Siitä alkoi tosielämän viidakkoseikkailu, jossa seurattiin kynsiä pureskellen selviävätkö suomalaismiehet elävänä kotiin. Tapahtuma rikkoi lopullisesti myös sen lapsenuskon, ettei meille hyville suomalaisille voi tapahtua mitään pahaa maailmalla matkustettaessa. Lopulta suurin osa siepatuista vapautettiin, mutta Filippiinien maakuva turvallisena matkailukohteena sai osuman, josta se ei ole vieläkään toipunut.
Kun aseet puhuvat, kielitaito ei auta
Seppo Fränti ja Risto Vahanen viettivät leppoisaa lomaa sukeltajien suosimalla Sipadanin saarella, jota myös Indonesia on väittänyt omakseen, mutta joulukuussa 2002 se määrättiin kansainvälisen tuomioistuimen päätöksellä Malesian hallintaan.
Lomailu päättyi pääsiäissunnuntaina 23. huhtikuuta, kun kuusi raskaasti aseistautunutta Abu Sayyaf -terroristia saapui keskeyttämään lomakeskuksen illallisen ja pakotti aseilla uhaten suomalaismiesten lisäksi kolme saksalaista, kaksi ranskalaista, kaksi eteläafrikkalaista, yhden libanonilaisen sekä yhdeksän malesialaista ja kaksi filippiiniläistä työntekijää pikaveneisiin. Kaksi amerikkalaista onnistui pakenemaan sieppaajia rannalla syntyneessä sekasorrossa.
Yli 300 kilometrin mittaisen merimatkan jälkeen siepatut päätyivät Mindanaon eteläkärjessä sijaitsevalle Jolon saarelle, jossa Abu Sayyafin terroristit pitivät leiriään. Seuraavien 140 päivän ajan saarelta tihkui uutisia, joissa hyvä ja paha, oikeus ja vääryys ottivat mittaa toisistaan.
Ja dramaattisia uutisia riitti, kun Filippiinien hallitus alkoi yhdessä ulkomaisten diplomaattien kanssa neuvotella panttivankien vapauttamisesta. Paikalliset poliitikot myös osallistuivat neuvotteluihin ja järjestelyihin, kuka kenenkin puolella ja missäkin roolissa. Taustalla väijyi koko ajan Filippiinien armeija, jolla oli kalavelkoja maksettavana Abu Sayyaf-terroristien kanssa.
Lupauksia ja lunnaita
Suomen, Saksan ja Ranskan ulkoministerit matkustivat 9. toukokuuta Manilaan tapaamaan Filippiinien presidenttiä Joseph Estradaa, joka vakuutti, ettei panttivankeja yritetä vapauttaa väkivaltaisesti vaan neuvottelemalla. Samaan aikaan aseelliset yhteenotot Filippiinien armeijan ja sieppaajien välillä kiihtyivät, ja panttivankeja jouduttiin siirtämään leiristä toiseen heidän turvallisuutensa vuoksi.
Turhautuneena paikallisten poliitikkojen ja neuvottelijoiden hitauteen Euroopan unioni ja Libya perustivat oman erillisen neuvotteluryhmän. Vaikka Libya oli aikaisemmin tukenut Abu Sayyafia, se muutti politiikkaansa kidnappauksen vuoksi, koska maan johtaja Muammar Gaddafi ei halunnut tulla tunnetuksi terroristien tukijana.
27. toukokuuta Abu Sayyafin johtaja Ghalib Andangin, lempinimeltään Commander Robot, ilmoitti panttivankien vapauttamisen ehdot. Vaatimuksiin kuuluivat itsenäisen islamilaisen valtion perustaminen Etelä-Filippiineille ja kansainvälisen tuomioistuimen kutsuminen tutkimaan filippiiniläisten siirtotyöläisten kohtelua Malesiassa. Tuolloin lunnaista ei vielä keskusteltu julkisesti, mutta neuvottelijat tiesivät hyvin, että tilanne ratkaistaan lopulta käteisellä.
Abu Sayyaf ilmoitti 9. kesäkuuta, että panttivangit voidaan vapauttaa myös rahaa vastaan ja vaati miljoona dollaria jokaisesta panttivangista. Filippiinien hallitus ilmoitti, ettei se estä ulkomaisia hallituksia maksamasta lunnaita. Länsimaat ilmoittivat välittömästi, ettei lunnaita makseta, vaan panttivangit pyritään vapauttamaan neuvottelemalla.
Ihmiselämän hintaneuvottelut
Samaan aikaan Malesian hallitus yhdessä kidnapattujen malesialaisten perheiden kanssa teki omat ratkaisunsa ja ensimmäinen malesialainen panttivanki vapautettiin 24. kesäkuuta kolmen miljoonan dollarin lunnaita vastaan.
Muiden maiden diplomaatit ja neuvottelijat paheksuivat lunnaiden maksamista, koska se oli vastoin heidän yleistä politiikkaansa olla maksamatta lunnaita terroristeille. Toinen malesialainen siepattu vapautettiin 21. heinäkuuta.
Heinä- ja elokuussa sieppaajien leireillä vieraili ulkomaisia ja filippiiniläisiä toimittajia ja pappeja, joista osa ryöstettiin ja vangittiin muutamiksi päiviksi. Myös suomalainen toimittaja Rauli Virtanen ja kuvaaja Hannu Kärenlampi vierailivat yhdellä leirillä tapaamassa panttivankeja ja raportoimassa paikan päällä suomalaisille tiedotusvälineille.
Heinäkuun 17. päivänä ensimmäinen eurooppalainen panttivanki vapautettiin, kun sieppaajat päättivät lukuisten vetoomusten jälkeen vapauttaa saksalaisen Renate Wallertin terveydellisistä syistä; hänellä oli muun muassa korkea verenpaine ja vaikeita sydänoireita.
Elokuun 1. päivänä Abu Sayyaf lisäsi panttivankien määrää siepattuaan kolme paikallista rakennustyöläistä. Toistaiseksi kaikki neuvottelut panttivankien vapauttamiseksi olivat päättyneet tuloksetta, ja toivottomuus kasvoi panttivankien keskuudessa samaa tahtia heidän terveydentilansa heikkenemisen kanssa.
Pettymyksestä toivottomuuteen
Libanonilainen sanomalehti kertoi 5. elokuuta, että Libya oli sitoutunut maksamaan 25 miljoonan dollarin lunnaat ulkomaisista panttivangeista. Kaksi päivää myöhemmin Libyan hallitus ilmoitti, että Abu Sayyaf -ryhmälle on maksettu 5,5 miljoonan dollarin ennakkomaksu panttivangeista.
Muammar Gaddafi lähetti 14. elokuuta poikansa Jolon saarelle sopimaan panttivankien vapauttamisesta ja lunnaiden loppuosan maksamisesta. Abu Sayyaf ilmoitti kuitenkin keskeyttäneensä kaikki neuvottelut, koska Filippiinien armeija suunnitteli hyökkäystä heidän leireihinsä heti, kun kaikki ulkomaalaiset panttivangit on vapautettu. Kaksi päivää myöhemmin kolme malesialaista panttivankia vapautettiin.
Monimutkaiset neuvottelut jatkuivat kulisseissa Libyan tarjotessa voiteluainetta ja paikallisten muslimipoliitikkojen toimiessa välittäjinä. 27. elokuuta neuvottelujen umpisolmut saatiin auki. Saksalainen panttivanki Werner Wallert, jonka puoliso oli vapautettu aiemmin terveyssyistä, sekä kolme ranskalaista, yksi libanonilainen ja yksi eteläafrikkalainen panttivanki vapautettiin.
Seuraavana päivänä toinen eteläafrikkalainen siepattu vapautettiin, jonka jälkeen tilanne mutkistui jälleen, kun Abu Sayyaf päätti lisätä panttivankien määrää sieppaamalla amerikkalaisen toimittajan ja kaksi filippiiniläistä koulutyttöä. Abu Sayyaf uhkasi tappaa amerikkalaisen, ellei kolmea islamistista terroristia vapauteta Yhdysvaltain vankiloista. Heidän joukossaan oli Ramzi Youssef, helmikuun 26. päivänä 1993 tapahtuneen World Trade Centerin pommi-iskun suunnittelija.
Syyskuun 3. päivänä armeija hyökkää terroristien leiriin ja onnistuu vapauttamaan kolme elokuussa siepattua filippiiniläistä rakennustyöläistä. Tilanne on erittäin jännittynyt ja yhden väärinkäsityksen päässä verilöylystä; henkinen sytytyslanka paloi ja liipaisinsormet syyhysivät. Leiriin jääneiden panttivankien usko onnelliseen loppuun romahtaa.
Vapauden hintalappu
9. syyskuuta loput lunnasrahat saadaan toimitettua Abu Sayyafin johtajille ja heidän edustajilleen ja Suomeenkin saadaan hartaasti odotettuja uutisia. Suomalaisten lisäksi kaksi malesialaista, yksi saksalainen ja ranskalainen panttivanki vapautetaan ja viedään armeijan helikopterilla Jolon saaren pääkaupunkiin ja sieltä edelleen Mindanaon saarelle, jossa heidän kotimaansa diplomaatit ja avustustyöntekijät odottivat heitä. Seuraavana päivänä kaikki kuusi vapautettua panttivankia lennätetään Libyaan.
12. päivänä Tripolissa pidettiin panttivankien vapautusjuhla, jota isännöi Muammar Gaddafin poika Saif al-Islam Gaddafi. Suomesta juhlaan osallistui ulkoministeri Erkki Tuomioja, kun taas muiden maiden ulkoministerit kieltäytyivät kutsusta. Vielä saman päivän iltana Vahanen ja Fränti lennätettiin ulkoministeriön erikoiskoneella Helsinkiin.
Amerikkalaisen toimittajan lisäksi kolme ranskalaista lehtimiestä ja kaksi malesialaista sukellusopasta jäivät terroristien leirille ihmiskilviksi armeijan hyökkäystä vastaan. Syyskuun 16. päivänä kerrottiin, että amerikkalainen toimittaja oli teloitettu ja malesialaiset vangit olivat saaneet surmansa sissien ja armeijan välisissä tulitaisteluissa. Ranskalaiset panttivangit pääsivät pakenemaan.
Seuraavana päivänä presidentti Estrada piti televisiopuheen, jossa hän ilmoitti mittansa täyttyneen ja määräsi armeijan tuhoamaan Abu Sayyafin viimeiseen mieheen. Jolon saarelle lennätettiin yli tuhat sotilasta ja suuret määrät varusteita ja ammuksia. Seuranneissa taisteluissa kuoli lukuisia siviilejä ja kymmenkunta Abu Sayyafin taistelijaa. Loput terroristit pakenivat eri puolille Filippiinejä tai naamioituivat paikallisiksi siviileiksi.
Kun armeija oli poistunut ja tilanne rauhoittunut, Abu Sayyafin jäsenet palasivat Jololle juhliakseen lunnasrahoillaan; he esittelivät komeita veneitään ja entistä järeämpiä aseitaan. Saaren köyhiin kyliin ilmestyi komeita taloja, joissa oli kodinkoneita ja kulutustavaroita, jollaisia siellä ei ollut ennen nähty.
Jolon kidnappausdraama oli alku useille muille sieppauksille, joista tuli Abu Sayyafin toiminnan tunnusmerkki seuraavina vuosina.
Oikeuden miekka iskee
Vaikka useimmat Jolon panttivangit vapautettiin lähes viisi kuukautta kestäneen helvetin jälkeen, Filippiinien oikeuslaitos ei jäänyt lepäämään ruosteisilla laakereillaan. Oikeuden risaiset rattaat nitisivät eteenpäin ja lähes 25 vuotta tapauksen jälkeen pidätetyt Abu Sayyaf-terroristit saivat tuomionsa.
Lokakuun 16. päivänä Taguig Cityn käräjäoikeus totesi 157-sivuisessa päätöksessään, että 17 vastaajaa oli syyllistynyt 19 ulkomaalaisen ja kahden filippiiniläisen sieppaamiseen ja lunnaiden vaatimiseen. Jokainen heistä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
Lisäksi tuomitut velvoitettiin maksamaan kullekin 21 siepatulle 300 000 Filippiinien pesoa vahingonkorvauksia kuuden prosentin vuosikorolla tuomion lainvoimaisuudesta lähtien. Tuskin kukaan siepatuista jää odottamaan näitä korvauksia, mutta onhan moraalinenkin voitto parempi kuin ei mitään.
Kidnappauksen toteuttaneen ryhmän johtaja Commander Robot ja 12 muuta kidnappaukseen osallistunutta terroristia oli pidätetty Jolon saarella jo joulukuussa 2003, mutta he saivat surmansa järjestämässään vankilakapinassa muutama vuosi myöhemmin.
Seitsemän syytettyä jätettiin tuomitsematta, koska heidän katsottiin toimineet vain palkattuina vartijoina ja juoksupoikina. Abu Sayyafin leirien läheisyydessä sijaitsevien kylien asukkaat – jotkut vastahakoisesti, jotkut rahasta tai osa-aikaisina terroristeina – toimivat myös viestinviejinä, kantajina ja ruoka- ja lääkelähetteinä eikä kukaan pysty jälkikäteen todistaa, auttoivatko he sieppaajia vai siepattuja.
Menetetyn maineen saari
Vaikka Abu Sayyaf on neutralisoitu, heidän häikäilemätön maineensa elää ja vaikuttaa edelleen mielikuviin siitä, kuinka turvallista ulkomaalaisten on matkustaa Filippiinien eteläosissa. Nykyään Mindanaon saari on muutamia yksittäisiä alueita lukuun ottamatta yhtä turvallinen keskivertomatkailijalle kuin muutkin osat maata.
Vaikka viranomaiset ja paikalliset yhä tottumuksesta varoittavat ulkomaalaisia turisteja sieppauksista ja muista kauheuksista, niitä ei enää ole pariin vuosikymmeneen juurikaan tapahtunut.
Maan armeijalla ja merivoimilla on käytössään huomattavasti kehittyneempää teknologiaa ja tiedustelutietoa kuin 2000-luvun alussa. Yhdysvaltain armeija osallistuu myös Mindanaon valvontaan osana kansainvälistä terrorismin vastaista taistelua, eikä alueelle ole päässyt syntymään uusia kidnappaussyndikaatteja.
Nykypäivän Mindanaolla on toki riskejä kuten kaikkialla maailmassa, mutta kidnappaus ei ole enää niistä todennäköisin. Alueen lomakeskuksetkin ovat oppineet läksynsä ja niiden turvajärjestelyt ovat nykyään tasolla, missä turistien sieppaus ei ole enää yhtä helppoa kuin ennen.
Aiheesta lisää: Kädet ylös! – Tämä on Filippiinit
