Filippiineillä kaikki menee päin helvettiä. Mainostetut turistikohteet? Pettymyksen perikuvia! Siinä missä odotit löytäväsi aution paratiisirannan, löydätkin turistilauman, joka yrittää ottaa selfien ilman, että taustalle osuu kymmenen muuta selfien ottajaa.
Kirjoitussarjan kahdessa ensimmäisessä osassa käsiteltiin Filippiinien matkakohteita, joissa aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Nyt loppuu lepertely ja nyt katsotaan niitä kohteita, minne aurinko ei paista. Tässä kirjoituksessa läimitään molemmille poskille matkailukohteita, joiden nykykunto tai tarjonta ei vastaa paikkaa Filippiinien matkailun mestaruussarjassa.
Nämä kohteet tuovat mieleen John Miltonin eeppisen ”Kadotettu paratiisi” -runoelman, jossa kuvataan ihmisen syntiinlankeemuskertomusta. Filippiinien kadotetut paratiisit tuovat mieleen ainoastaan sen, että meillä on jumalien tieto, mutta pienen ihmisen mahdollisuudet.
Kun matkailija lähtee näihin runsaasti mainostettuihin kadotettuihin paratiiseihin suurin odotuksin, hän saattaa palata vielä suuremmin pettymyksin. Se on kuin lähtisi katsomaan elokuvaa, mutta 20 minuutin jälkeen huomaisi sen olevan vielä kesken. Tällainen kokemus voi iskeä niin syvälle, että se lyö leiman koko maahan ja muihin turistikohteisiin. Ehkä nekin ovat samanlaisia pettymyksiä?
Vaikka tiedän, että näillä menetetyillä paratiiseilla on edelleen omat ihailijansa, ne välttämällä matkailija säästää arvokasta aikaa käydäkseen muissa, huomattavasti antoisimmissa kohteissa.
Kesäkaupungin kalseus
Baguion kaupunki – lempinimeltään Summer Capital of the Philippines – kuuluu niihin matkakohteisiin, joilla ei pitkään aikaan ole ollut minulle muuta annettavaa kuin mukavat muistot. Kaupunki on kehittynyt niin nopeasti, ettei sen alkuperäinen viehättävyys ole pysynyt perässä.
Nykypäivän Baguio on ruuhkainen, saastunut ja kaikin puolin kalsea kaupunki. Matkailijalle kaupungin ikäviä piirteitä korostaa sen sekava asemakaava, mikä tekee siellä suunnistamisen varsinkin ensikertalaiselle erittäin hankalaksi. Eipä ole minullakaan kertaa Baguiossa, etten olisi siellä ajaessa tai kävellessä eksynyt.
Baguion tarina viehättävästä, jopa romanttisesti kauniista, vuoristokaupungista sekavaksi sotkuksi ei johdu pelkästään paikallisen politiikan näköalattomuudesta, vaan kaupunki on kasvaessaan jäänyt myös oman maantieteensä vangiksi. Kaupunki on perustettu jyrkille rinteille, joilla on mahdotonta toteuttaa kunnollista kaupunkisuunnittelua. Sen kapeat ja mutkaiset kadut ja tiet ovat täysin riittämättömiä kasvavalle väestömäärälle, eikä uusia ei pystytä rakentamaan.
Baguio on skitsofreenisen jakautunut kahteen todellisuuteen; Camp John Hayn alueeseen ja Baguion peruskaupunkiin”. Camp John Hay toimi Yhdysvaltain armeijan ja puolustusministeriön yksinomaisessa käytössä, kunnes se luovutettiin takaisin Filippiinien hallitukselle vuonna 1991. Baguion kaupunki liitti alueen itseensä ja alkoi kehittää siitä virkistysaluetta ja turistinähtävyyttä.
Sellainen siitä tulikin. Vielä 2000-luvun alkuun saakka Camp John Hayn alue oli miellyttävä ja hyvin hoidettu mäntymetsäkeidas, joka muistutti amerikkalaisten siirtomaa-ajan parhaista puolista. Alueen miellyttävyys korostui, kun Baguion kaupunki muuttui ympärillä vuosi vuodelta kaaosmaisemmaksi ja sotkuisemmaksi.
Viime vuosikymmeninä kaupungin rappio on tunkeutunut myös Camp John Hayn alueelle: Sen tiet ja historialliset rakennukset ovat muuttuneet huonokuntoisemiksi, likaisuus ja roskaisuus lisääntynyt ja saastuttava liikenne hoitaa loput. Vuosi vuodelta Camp John Hay muistuttaa yhä enemmän sitä ympäröivää kaupunkia ja yhä vähemmän sitä mitä se joskus oli, ja mitä se olisi voinut olla, jos turismiministeriö ja paikallishallinto olisi pystynyt muokkaamaan osaamattomuudestaan ammattitaitoa.
Baguion nykyisyydessä on toki jotain hyvääkin: kaupunkiin vievien teiden varsilla on upeita maisemia, ja sieltä pääsee jatkamaan matkaa Kordillieerien vuoristoon. Siellä saastunut ja ruuhkainen kaupunki nopeasti unohtuu.
Maailman yhdeksäs ihme
Banauen riisiterasseja mainostetaan ”maailman kahdeksantena ihmeenä”. Minusta maailman yhdeksäs ihme on se, että ne päästettiin rapistumaan nykyisen kaltaiseksi pettymykseksi, jonka kokeakseen pitää istua autossa tai bussissa yli kymmenen tuntia.
Vanhimmat Banauen alueen terasseista ovat yli 2000 vuotta vanhoja. Osa terasseista on edelleen käytössä, mutta nykyään niille istutetaan riisin lisäksi myös vihanneksia. Työ riisiterasseilla on raskasta, koska koneita voidaan käyttää rajoitetusti. Suurin osa terasseista on jäänyt kesannolle, koska nuoremmat sukupolvet ovat paenneet nykyaikaan eikä terassien ylläpitoon ole löytynyt enää riittävästi halukkaita työntekijöitä.
Tunnetuimmat riisiterassit löytyvät Banauen pikkukaupungin edustalta. Kaupunkiin on kehittynyt varsin suoraviivainen matkailuelinkeino; Muutama vaatimaton, mutta räikeästi ylihinnoiteltu hotelli, joiden monopolisoidut riisi-buffetit varmistavat petetyksi tulemisen tunteen lopullisuuden. Tulkaa-tänne-jättäkää-rahanne -mallin voisi toteuttaa myös siten, että kaikki olisivat tyytyväisiä, mutta Banauessa ei asiakkuuden rajapinnoilla koeta VAU-elämysten kesto-orgasmeja.
Kauniilla säällä näkymä riisiterasseille on edelleen vaikuttava, mutta ei niin vaikuttava kuin olisi odottanut. Etenkin kun näkymän suhteuttaa siihen, kuinka pitkään matkailija on joutunut matkustamaan sen nähdäkseen.
Näköalapaikoilla matkailijat lohduttavat itseään pakollisilla selfieillä, ostamalla matkamuistoja (karkeasti veistettyjä puukuppeja, koska eihän mikään ole autenttisempaa), ja valokuvaamalla ifugao-heimon vanhuksia, jotka ovat pukeutuneet värikkäisiin heimoasusteisiinsa virnistelemään maksua vastaan. Mikäs heidän on virnistellessä. Onhan se tuottoisampaa kuin riisiterassien mudassa kyykkimisen.
Jos Banauen riisiterasseille on kuitenkin matkan tehnyt, voi samalla reissulla ja sään salliessa tehdä patikkaretken läheiseen Batadin kylään. Siellä, kuten useissa muissakin alueen eristyneissä kylissä, on aika pysähtynyt. Näissä pienissä kylissä pääsee näkemään elämää sellaisena kuin se on aina ollut, ja tulee olemaan vielä pitkään.
Jos patikointi ei kiinnosta, voit matkaa jatkaa Banauesta eteenpäin, ylemmäs Kordellieerien vuoristoon. Siellä avautuvat näkymät saavat pitkän matkan tuntumaan tekemisen arvoiselta. Tiet Banauesta Bontocin kaupunkiin ja sieltä Baguioon ovat Filippiinien kauneimpia. Hyvällä säällä vuoristomaisemat ovat huikeita, mutta sadesäällä olet suuren osan matkasta laillisesti pilvessä.
Satu sadasta saaresta
Hundred Islands -kansallispuisto sijaitsee Luzonin saaren länsirannikolla Lingayeninlahdella. Kuuden ja puolen neliökilometrin suojelualueella on 124 saarta, jotka ovat muinaisten koralliriuttojen jäänteitä. Aikoinaan merenpinta laski niin, että osa riutoista jäi uiskentelemaan saarina meren pinnan yläpuolelle. Ajan kuluessa aallot ovat muovanneet osalle saarista erikoisia sienimäisiä muotoja.
Hundred Islands on hyvä kohde, jos haluaa nähdä yhden päivän aikana paljon trooppisia saaria. Sen voi tehdä osallistumalla opastetulle päiväretkelle tai vuokraamalla oman veneen. Kansallispuistossa ei ole mitään eritystä vikaa: saaret ovat kauniita, vesi kirkasta ja veden allakin riittää snorklailijoille katseltavaa.
Miksi tämä matkakohde sitten päätyi mukaan tähän kirjoitukseen? Otin sen mukaan siksi, että se on hyvä esimerkki luontokohteesta, jossa kaikki on pohjimmiltaan hyvin, mutta matkakohteena se ei aivan täytä koko potentiaaliaan – vähän kuin olisi tilannut ravintolassa parhaan pihvin, mutta tarjoilija tuo sen kylmänä ja ilman mausteita.
Tällaisia kohteita on Filippiineilläkin paljon: Tuolla metsässä on jotain hienoa, jättäkää auto tähän (parkkimaksu 100 pesoa) ja maksakaa sisäänpääsymaksu (paikalliset 50, ulkomaalaiset 250 pesoa). Kävelkää kohteeseen lahonneita ja liukkaita bamburimoja pitkin ja yrittäkää selviytyä ilman loukkaantumisia. Nälän voitte tyydyttää parkkipaikan sari-sari kioskin laajasta listasta ainoa saatavilla olevalla vaihtoehdolla; styrox-laatikkoon lämätyllä kylmällä riisillä ja palaneella kimpaleella porsaanihraa.
Tällainen oli meininki pitkään myös Lucapin laiturilla, mistä Hundred Islands -kierrokset alkoivat. Sittemmin laiturialueelle on rakennettu matkailukeskus, muutama hotellin tapainen rakennus ja joitakin ravintoloita. Mutta kokonaistunnelma on silti jäänyt vähän kalseaksi, eikä vastaa niitä odotuksia, mitä pitkän ajomatkan jälkeen kohteelta on odottanut.
Pagsanjanin pelistä pudonneet putoukset
Jos olet nähnyt eeppisen Vietnamin sodasta kertovan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt, muistat, kuinka kapteeni Willard miehineen lipuu veneellään syvemmälle viidakon pimeyteen etsiessään myyttistä eversti Kurtzia. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1979, mutta sen filmaaminen alkoi jo 1976 Balerissa Tyynenmeren rannikolla ja Ibassa Luzonin saaren länsirannikolla.
Tuolloin kommunistisen Vietnamin autenttisille tapahtumapaikoille ei amerikkalaisilla elokuvantekijöillä ollut me-ollaan-oikeasti-hyviä-tyyppejä passia. Kun Olga-taifuuni teki lopun alkuperäisistä, Ibassa kuvatuista jokikohtauksista, ne filmattiin uudelleen Pagsanjanissa sijaitsevalla Magdapio-joella.
Jo ennen elokuvan tuomaa nostetta, Pagsanjanin kaupungin vieressä virtaava joki ja sen putoukset olivat tunnettuja turistikohteita. Joki sijaitsee ainoastaan muutaman tunnin ajomatkan päässä Metro Manilasta, mistä lähdettiin viikonlopuiksi nauttimaan maaseudun vehreydestä, uimisesta ja koskenlaskusta.
Erityisesti koskenlasku pienillä puuveneillä, ja se kuinka taitavasti paikalliset venemiehet sen hallitsivat, oli turisteille elämys. Pagsanjan oli pitkään Filippiinien turismia mainostavissa julisteissa huippukohteena, heti Banauen riisiterassien jälkeen.
No, se oli silloin. Nykyään tuolloin markkinoitu mielikuva ei enää vastaa todellisuutta. Sinnikkäästi paikalliset vielä yrittävät nyhtää elinkeinoa kohteesta, jonka valo on kauan sitten sammunut. Jokiretki ja “koskenlaskut” ovat järkyttävästi ylihinnoiteltuja. Joessa ei ole enää vettä kuten aikaisemmin, ja se vähäinenkin on saastunut pahalta haisevaksi litkuksi.
Joen varrella olevat ”resortit” ovat jotenkin välttäneet purkutuomion ja nyhtävät homeisista huoneistaan 5-tähden hintoja. Jokea kannattaa kuitenkin käydä päiväreissulla vilkaisemassa, jos on kiinnostunut Ilmestyskirja. Nyt elokuvan kuvauspaikoista.
Pagsanhanin putouksista pettyneet voivat suunnata lohtumatkalle läheiselle Caliraya-järvelle, missä Filippiinit näyttää parempia puoliaan kauniiden maisemien muodossa. Järvi on myös suosittu urheilukalastuspaikka, missä voi kalastella useita luonnonvaraisia ja istutettuja lajeja.
Ihminen on haille hai
Valashai on maailman suurin kala ja kookkaimmillaan ne kasvavat jopa 18 metrin pituisiksi ja painavat 15 tonnia. Nämä merten jättiläiset eivät ole ihmiselle vaarallisia. Ne pyydystävät ravintoa meren pintakerroksista siivilöimällä sen suuhunsa ja suodattamalla veden kidusaukkojensa kautta. Valashaiden kannat ovat laskussa, ja se luokitellaan erittäin uhanalaiseksi lajiksi.
Näin myös Filippiineillä, missä myös turismin tuomat rahat ovat uhanalainen elinkeino. Jollain tasolla ymmärrän paikallisia kalastajia, jotka ovat tehneet valashairetkistä vaihtoehtoisen elinkeinon, mistä saa hyvät tienestit perheelle ja kyläyhteisölle, mutta silti mielessäni on aina kysymys, että onko tämä oikeasti sitä, mitä halusimme?
Toki ymmärrän myös matkailijoita. Eksoottisen erilaisuuden illuusiosta maksetaan ja istutaan pitkiäkin matkoja täyteen pakatussa minibussissa. Ihminen elää leivästä, mutta myös sirkushuveista, eikä ihmiskunnan historia tarjoa paljonkaan todisteita sille, että ihminen toimisi järkevästi itseään ja ympäristöään kohtaan.
Valashaiden katselussa on jotain samaa kuin Thaimaan sirkusnorsuissa ja Suomen maatilamatkailun ylilyönneissä, missä esimerkiksi voi koskettaa lammasta viidellä eurolla per lapsi. Mutta ei ihan kuitenkaan. Valashait ovat uhanalainen villieläinlaji, eikä niiden kaupallinen hyödyntäminen auta niitä säilymään lajina samalla tavalla kuin norsuja ja lampaita. Joka tapauksessa sekä valashait että paikalliset kalastajat syövät siitä samasta runsaudensarvesta, joka sylkee maailmaan suunnattoman määrän selfieitä ja videoita.
Tunnetuimmat valashaiden tapaamispaikat ovat Donsol Bicolin niemimaalla, Oslob Cebun saarella ja Pintuyan Leyten saarella. Parasta aikaa valashairetkille ovat varhaiset aamut tammikuusta toukokuun loppuun.
Omituisten otusten saaret
Filippiineillä on kaksi saarta, joissa tuhansien vuosien omavarainen ristiinnaiminen on jättänyt jälkensä saaren yleiseen ilmapiiriin – Dinagat ja Lubang. Kun astut näille saarille, tulee tunne kuin olisit mukana kauhuelokuvassa, jossa kaikki näyttää normaalilta, mutta syvällä sisimmässäsi tunnet, että jotain on pielessä, ja lopulta päädyt rituaalimurhattavaksi jossain hämäräperäisessä kulttijuhlassa.
Dinagatin saari sijaitsee Mindanaon saaren koillisrannikolla. Saarta ja sen elämää hallitsi pitkään Elceon-klaani, joka perusti Philippine Benevolent Missionaries Association lahkon vuonna 1965. Nykyään tuon poliittisuskonnollisen lahkon valta on heikentynyt, mutta saaren ilmapiiriin se jätti aistittavissa olevan jos-et-ole-meidän-puolella-olet-meitä-vastaan tunnelman. Ihmisten vihamielisyys ulkopuolisia kohtaan ei ole suoraa, mutta eleissä, katseissa ja rivien väleissä perusviesti on selvä: Mene pois, et kuulu tänne.
Lubangin saari sijaitsee Manilanlahden edustalla, aivan pääkaupungin läheisyydessä, mutta henkisesti satojen vuosien päässä. Vaikka saaren ihmiset eivät ole suoraan vihamielisiä matkailijoita kohtaan, he ovat äärimmäisen epäluuloisia. ”Mitä sinä täältä haet?” ”Ei täällä ole mitään mikä sinua kiinnostaa.”
Osaltaan ihmisten epäluuloisuuteen muukalaisia kohtaan saattaa vaikuttaa saaren tunnetuin nähtävyys. Toisen maailmansodan lopulla japanilainen tiedustelu-upseeri Hiroo Onoda piiloutui Lubangin viidakoiden peittämille vuorille, missä hän jatkoi omaa sotaansa peräti 30 vuoden ajan, uskomatta, että sota oli oikeasti päättynyt. (Kärsimysnäytelmä Hiroo Onodan pitkän kaavan mukaan). Onoda terrorisoi saarelaisia ja varasti heidän peltojensa satoja ja kotieläimiä, joten hänen elämästään kiinnostuneet turistit kohtaavat ymmärrettävää epäluuloa.
Seuraavassa kirjoituksessa, neljäosaiseksi paisuneen trilogian viimeisessä osassa, nostetaan peukut taas ylöspäin ja sukelletaan Filippiinien nouseviin matkailukohteisiin ja maan matkailun vetovoimatekijöihin.
Lisää aiheesta:
Filippiinit – Turistikohteena (osa 1)
Filippiinit – Turistikohteena (osa 2)
Filippiinit – Turistikohteena (osa 4)
Palawan – Kauneuden korkeaveisu
