Filippiinien ja Kiinan välisellä merialueella kohtaavat sääntöperustainen maailmanjärjestys ja autoritäärinen yhteiskuntajärjestys. Sen kohtaamisen seuraukset määrittävät, miten koko hela maailma makaa tulevaisuudessa.
Viime viikolla Filippiinit näkyi poikkeuksellisen paljon suomalaisissa tiedotusvälineissä: Iso 7,6 Richterin maanjäristys Mindanaon saaren merialueella. Terroristijärjestö Isisin tekemäksi ilmoitettu pommi-isku katoliseen kirkkoon Marawin muslimikaupungissa. Bussin suistuminen rotkoon Filippiinien keskiosissa.
Viikon uutisvirtaa kuitenkin hallitsi Kiinan voimannäyttö ja -käyttö Etelä-Kiinan merellä. Kiinalaiset ryhmittivät lähes 140 alusta Whitsunin riutalle, joka sijaitsee Filippiinien yksinomaisella talousalueella noin 300 kilometrin päässä Palawanin saaresta, joka on yksi maan tunnetuimmista turistikohteista.
Vahvemman oikeudella
Filippiiniläisten kalastajien mukaan riutalla liikkui jo marraskuun puolivälissä noin sata kiinalaista alusta. Niiden lukumäärä nousi noin 140:een sen jälkeen, kun Filippiinien rannikkovartiosto lähetti alueelle kaksi partioalustaan selvittämään tilannetta.
Tällainen välikohtaus Etelä-Kiinan merellä ei ole mitään uutta. Edellisen kerran vastaava välikohtaus kirvoitti diplomaattisen kiistan maiden välillä vuonna 2021, jolloin Whitsunin riutalle saapui yli 200 kiinalaisalusta viikon ajaksi.
Tuolloin Filippiinit ilmoitti kiinalaisten alusten tunkeutuneen ”laittomasti” maan talousalueelle. Kiina puolestaan kertoi alusten olleen kalastusaluksia, jotka olivat etsineet suojaa lähestyvältä taifuunilta. Filippiinien ulkoministeriö kutsui Kiinan suurlähettilään puhutteluun ja Kiina puolestaan lähetti Filippiineille kirjallisen valituksen.
Viime aikoina Kiina on lisännyt pullisteluaan naapurimaidensa talousalueilla. Filippiinit on raportoinut useista yhteenotoista kiinalaisalusten ja filippiiniläisten kalastajien välillä. Kiinalaiset alukset ovat muun muassa ruiskuttaneet kalastusaluksia vesitykeillä ja muuten häirinneet niitä.
Kiina väittää strategisesti tärkeän Etelä-Kiinan meren olevan heille historiallisesti kuuluvaa aluetta. Kansainvälisen välitystuomioistuimen päätöksen mukaan vaatimuksilla ei ole laillista perustetta, mutta Kiina ei välitä siitä, vaan paaluttaa itselleen määrittämää rajaa muun muassa Whitsunin riutalla. Kiina tekee sen vahvemman oikeudella, mikä länsimaissa on perinteisesti katsottu ainoastaan sille itselleen kuuluvaksi oikeudeksi.
Ikivanha ratkaisematon asetelma
Kiinan voimannäytöt Etelä-Kiinan merellä ovat herättäneet keskustelua siitä, miten Filippiinien pitäisi vastata, kun Kiina ohjaa satoja aluksia Filippiinien talousalueelle huolimatta Filippiinien protesteista ja kansainvälisistä säännöistä? Laittamalla kova kovaa vastaan, vetoamalla yhdessä länsimaiden kanssa kansainvälisiin sopimuksiin vai antamalla periksi?
Filippiiniläisillä on kaikille kansoille kuuluva oikeus kalastaa omalla talousalueellaan. Tämä kansainvälisten sopimuksin turvattu oikeus horjuu, jos alueella toimii valtio, joka ei tätä oikeutta noudata. Silloin kyse on myös laajemmasta, koko sääntöperusteista maailmanjärjestystä koskevaa ongelmaa, etenkin kun sama kansainvälisistä sopimuksista piittaamattomuus näyttää yleistyvän muuallakin maailmassa.
Filippiinien ongelmaa Kiinan kanssa havainnollistaa tarina antiikin Kreikasta: Pienen Meloksen saaren kalastajat kohtasivat ateenalaisten laivaston. Kalastajien näkemys oli, että he ovat heille kuuluvalla alueella ja korostivat oikeudenmukaisuutta, keskinäistä kunnioitusta ja hyviä tapoja.
Ateenalaiset sanoivat, ettei heitä kiinnosta sellaiset tavat. Tarina päättyi kalastajien kannalta ikävästi. He eivät taipuneet vaan jatkoivat kalastusta, minkä seurauksena ateenalaiset upottivat heidän veneensä. Siihen loppui kalastuselinkeino Melos-saarella lopullisesti.
Olisiko Meloksen saaren kalastajien pitänyt alistua ateenalaisten tahtoon ja häipyä paikalta, ryhtyä heidän liittolaisekseen vai pitää tiukasti kiinni omista periaatteistaan ja oikeudenmukaisuuden käsityksistään?
Missä määrin Filippiinien tulisi kohdella Kiinaa sopimusperusteisten pelisääntöjen mukaisesti omalla talousalueellaan, jos oletetaan, että kiinalaiset eivät toimi samoin? Kysymys on filosofi Karl Popperin klassisesta suvaitsevaisuuden paradoksista, jonka ytimessä on kysymys, pitäisikö suvaitsematonta suvaita?
Säännöttömät säännöt
Geopolitiikassa asiat ovat historiallisesti menneet niin, että oikeudenmukaisuus pätee, kun tahot ovat suurin piirtein tasa-arvoisia keskenään. Muissa tilanteissa vahvempi yleensä vie ja heikompi vikisee.
Kansainvälisessä politiikassa länsimaat, joihin myös Filippiinit katsoo kuuluvansa, korostavat sääntöihin perustuvaa maailmanjärjestystä, joka neuvotellaan yhdessä ja määritellään kansainvälisissä sopimuksissa. Kiina puolestaan katsoo, että heillä on oikeus uudistaa tätä järjestystä, jotta myös heidän tavoillaan ja mielipiteillänsä olisi sama painoarvo kuin maailmaa viime vuosisatojen ajan hallinneella lännellä.
Kiinan pyrkimys nähdään lännessä lähtökohtaisesti vihamielisenä, koska se on uhka vakiintuneelle maailmanjärjestykselle. Kun voivottelemme sääntöperustaisen järjestyksen murenemista, samalla voivottelemme lännen perustaman ja sitä suosivan järjestelmän murenemista.
Monet maat, erityisesti globaalin etelän maat, eivät ole hyötyneet tästä maailmanjärjestyksestä ja ovat Kiinan esimerkin rohkaisemana ilmaisseet yhä vahvemmin halunsa muuttaa sitä. (Globaali etelä viittaa nouseviin keskitulotason maihin Aasiassa, Afrikassa, latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla.)
Sääntöperusteiselta järjestelmältä voisi odottaa, että sääntöihin on rakennettu sisään jonkinlainen mekanismi, jolla sääntöjä voitaisiin muuttaa, mutta sellaisia mekanismeja ei vallitsevasta maailmanjärjestyksessä löydy. Ei ole olemassa selkeää sääntöpohjaista muutosprosessia, joka voidaan osoittaa sääntökirjasta. Kun sääntöjä laadittiin, perusoletuksena oli, että länsimaat johtavat ja muu maailma seuraa perässä ja kehittyy samoilla säännöillä.
Nouseeko aurinko idästä vai lännestä?
Sääntöperustainen maailmanjärjestys ja siihen olennaisena osana kuuluva demokratia ovat nostaneet länsimaiden elintason maailmanhistorian korkeammaksi. Samalla se on jakanut maailman niihin, jotka laativat säännöt, joita kaikkien tulisi noudattaa, ja niihin, joilla ei ole yhtäläistä valtaa uudistaa sääntöjä sääntöjen puitteissa.
Kiina alkoi haastaa tätä järjestystä nostamalla satojen miljoonien kansalaistensa elintason köyhyydestä kohtuulliseen vaurauteen muutamassa vuosikymmenessä ilman demokratiaa ja sitoutumista sääntöperustaiseen maailmanjärjestykseen. Sen lisäksi kiinalaiset ovat menossa länsimaiden ohi oikealta ja vasemmalta lähes jokaisella elämän osa-alueella. Tämä on herättänyt monet globaalin etelän maat kysymään itseltään, mihin maailma on menossa?
Filippiineilläkin on alettu kysymään yhä kovemmalla äänellä: ”Jos Kiina on ykkönen useimmilla elämän aloilla kymmenen vuoden kuluttua, eikö meidän pitäisi tehdä yhteistyötä voittajan kanssa sen sijaan, että uppoaisimme häviäjien kanssa taistellen meille alun perinkin vieraiden periaatteiden ja arvojen puolesta?”
Filippiineillä tilanne nähdään enemmänkin käytännöllisenä kuin periaatteellisena: Tuleeko maan, jolla ei ole realistisia mahdollisuuksia olla vaikuttaja geopoliittisessa pelissä, tukeutua uutta maailmanjärjestystä ajavaan Kiinaan vai vanhaa järjestystä puolustavaan Yhdysvaltoihin?
Toistaiseksi Filippiinit on eräänlaisessa välitilassa, jossa se yrittää ylläpitää hyviä suhteita molempiin suurvaltoihin, mutta lopullinen puolen valinta on vain yhden Kiinan ja Yhdysvaltain välisen suoran selkkauksen päässä
Oikeutta se on oman käden oikeuskin
Viime viikon välikohtaus Whitsunin riutalla on vain yksi niistä välikohtauksista, jotka testaavat kuinka kestävä kansainvälinen sääntöihin perustuva maailmajärjestys todella on? Tällaiset tapaukset osoittavat maailmalle jääkö se epäonnistuneeksi alaviitteeksi historiaan vai pystyykö se uusiutumaan merkittäväksi muutosvoimaksi myös Kiinalle ja globaalin etelän maille?
Sääntöpohjainen maailmajärjestys, demokratia ja kansainväliset sopimukset kohtaavat yhä suurempia haasteita joutuessaan tasavertaiseen kilpailuun autoritaarisempien yhteiskuntien kanssa, joilla on erilaiset arvot, intressit ja toimintatavat. Paikalliset jännitteet kasvavat, kun demokraattiset arvot ja autoritaariset näkemykset kohtaavat ihmisoikeuksien, alueellisen vaikutusvallan tai taloudellisten etujen osalta.
Sääntöpohjainen maailmanjärjestys on toiminut hyvin länsimaissa, kun on ollut kasvavasti jaettavaa ja kansainvälisten sopimusten noudattaminen on ollut niille edullista. Vasta nyt sopimukset joutuvat ensimmäistä kertaa koetukselle, kun lännessä aletaan jakamaan niukkuutta ja samalla Kiina tarjoaa muulle maailmalle uskottavan ei-demokraattisen vaihtoehdon vaurauden kasvulle ja kehitykselle.
Sääntöihin ja sopimuksiin perustuva maailma perustuu pohjimmiltaan uskoon ja siihen, että kaikki osalliset jakavat saman sääntöjärjestelmän, johon usko perustuu. Jos usko horjuu esimerkiksi siksi, että uskovaiset eivät enää saa sitä, mitä järjestelmä on luvannut, sääntöpohjainen maailmanjärjestys menettää perustansa. Kun subjektiivinen usko kohtaa konkretian, kuten raa’an voiman, todellisuus ei välitä mielipiteistä eikä siitä, millainen maailman pitäisi olla.
Isoveli valvoo?
Filippiinien historialliset suhteet länteen ja Yhdysvaltojen tarjoama puolustusyhteistyö sitovat Filippiinit länsimaihin ja sääntöpohjaiseen maailmaan. Mutta kuten historia osoittaa, tämä sitoutuminen kestää vain niin kauan kuin se hyödyttää Yhdysvaltoja ja edistää sen geopoliittisia ja muita tavoitteita.
Vaikka Filippiineille puolustusyhteistyö Yhdysvaltain kanssa on ainoa todellinen turva Kiinan tavoitteita vastaan Etelä-Kiinan merellä, yhteistyö ei ole amerikkalaisille enää yhtä tärkeää kuin ennen. Filippiinit ei tarjoa sen geopoliittisiin ja sotilaallisiin tavoitteisiin samaa lisäarvoa kuin esimerkiksi Etelä-Korea, Japani ja Taiwan, joiden armeijat ovat vahvoja ja vähemmän riippuvaisia amerikkalaisten suorasta tuesta ja resursseista.
Yhdysvaltain sotilaallinen tuki vähenee ja ohenee, kun sen on jaettava sitä paitsi Aasian liittolaisilleen myös yhä enemmän Ukrainan, Israelin ja Nato-maiden puolustuksen ylläpitämiseksi. Yhdysvaltain sisäpolitiikassa on myös kasvava paine lopettaa sotilaallinen tuki kokonaan. Tuollaisessa isojaossa Filippiinit ei ole enää yhä kilpailukykyinen kuin aikaisemmin.
Pelisääntöjen umpikuja
Filippiinien ja Kiinan suhteet ovat aina olleet monimutkaiset ja vaihtelevat. Historiallisesti Filippiinit ja Kiina ovat olleet kauppakumppaneita ja ovat kulttuurisesti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja tulevat olemaan jatkossakin. Merirajoille ei rakenneta aitoja eikä naapurimaa häviä vierestä mihinkään, vaikka se ei tällä hetkellä noudattaisi samoja periaatteita ja pelisääntöjä.
Vallitseva tilanne asettaa Filippiinit yhä vaikeamman dilemman eteen: Kuinka pitkään maa voi luottaa kansainvälisiin sopimuksiin ja Yhdysvaltojen hoitamaan puolustukseen, kun Kiina kasvattaa vaikutusvaltaansa Etelä-Kiinan merellä? Jos sopimukset pettävät ja liittolaisuudet murenevät, jäljelle jää kahdenvälinen sopiminen Kiinan kanssa. Se tuskin tulee onnistumaan ilman siirtymistä autoritäärisempään yhteiskuntajärjestykseen, sillä suurin osa kansasta tulee sen vaihtoehdon puolesta äänestämään vapaissa vaaleissa.
Filippiinit yritti ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, kun se tukeutui kansainvälisiin sopimuksiin ja sääntöperusteisuuteen haastaessaan Kiinan aluevaatimukset YK:n pysyvän välitystuomioistuimen käsittelyyn. Filippiinit voitti siinä kehässä, mutta se ei ratkaissut eikä lopettanut kiistaa. Kiina ei nyrkkeile samassa kehässä eikä samassa sarjassa; Raskassarja ja kärpässarja edellyttävät erilaisia taktiikoita ja taitoja.
Kansainväliset sopimukset ovat parempi kuin ei mitään, mutta sotia ei ole koskaan voitettu pykälillä, eikä myötäilemällä hyökkääjiä. Valtioviisas Winston Churchill aikanaan osuvasti sanallisti näkemyksensä siitä, mihin jatkuva myötäileminen voimankäytön edessä johtaa: ”Myöntyväisyyspolitiikan kannattaja on kuin krokotiilien ruokkija, joka tulee itse syödyksi viimeisenä”.
