Filippiiniläinen työläinen ei nouse sorron yöstä. Hän pakkaa laukun ja lähtee ulkomaille. Hänen unelmansa ei toteudu kotimaassa vaan myyttisessä Amerikan Saudi Cityssä.
Ulkomaille ”Na sa abrod” on sanonta, jota filippiiniläiset käyttävät viitatessaan ihmisiin, jotka ovat lähteneet siirtotyöläisiksi muihin maihin. ”Na sa abrod” on jonkinlainen hyväksyttävä selitys toisiaan seuranneille hallinnoille, jotka ovat tehneet taloudellisia virheitä tai innostuneet ohimenevistä ideologisista sekoiluista kuten esimerkiksi tarjontaan perustuvasta reaganomiikasta.
Jos halutaan yksi selkeä mittakeppi, jolla voidaan osoittaa missä Filippiinien peräkkäiset hallitukset ovat epäonnistuneet surkeasti, Overseas Contract Workers (OCW) tilastot ovat sellainen. Filippiinit on maailman ainoa maa, jonka talouselämä perustuu yhtä vahvasti sen omien kansalaisten ulkomailla ansaitsemiin rahoihin.
Ennen koronapandemiaa työntekijöiden rahalähetykset ulkomailta olivat nousseet 31 miljardiin dollariin, mikä oli lähes 10 prosenttia Filippiinien bruttokansantuotteesta. Koronapandemia pudotti lähetyksiä tilapäisesti muutamalla miljardilla dollarilla.
Epävirallisten ja laittomien kanavien kautta maahan kanavoituvien rahalähetysten määrien arvioidaan olevan 30–40 % korkeampia kuin maan keskuspankin viralliset luvut. Filippiinit vastaanottaa Intian jälkeen toiseksi eniten henkilökohtaisia rahalähetyksiä maailmassa.
Tällä hetkellä ulkomailla työskenteleviä filippiiniläisiä (OFW) arvioidaan olevan 1,77 miljoonaa. Eniten heitä on Yhdysvalloissa, toiseksi eniten Saudi-Arabiassa ja kolmanneksi eniten Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa. Koko maailmassa vain meksikolaisia on enemmän siirtolaisina kuin filippiiniläisiä. Kaiken kaikkiaan ulkomailla asuu noin 15 miljoonaa filippiiniläistä, joista suurin osa lähettää rahaa, lahjoja ja tavaroita kotimaahan jääneille sukulaisille.
Tässä diasporassa ei hämmästytä pelkästään se hulluus, että kehittyvä maa päästää parhaimmin koulutetun työvoimansa töihin ulkomaille, vaan myös se kuinka järjettömälle pohjalle maan talouselämä perustuu, jos ihmisten on pakko jättää kotimaansa ja lähteä töihin koko muun maailman rakennuksille, sairaaloihin, keittiöihin, hotelleihin ja laivoihin.
Samalla kun maa päästää arvokkaan taloudellisen resurssinsa lähtemään ulkomaille, se ei kuitenkaan pysty tarjoamaan sille mitään suojaa ja turvaa. Liian monet siirtotyöläisiksi lähteneet palaavat kotiin arkussa; raiskattuina, huonosti kohdeltuina tai murhattuina. Osa ajautuu itsemurhaan piinaavan koti-ikävän ja masennuksen vuoksi. Heidän perheilleen maksetaan muutama tuhat dollaria korvauksia, jotta he eivät nostaisi turhaa meteliä tai alkaisi vaatia väsyttäviä tutkimuksia.
Varjoja paratiisissa
Tämä ulkomaille suuntautuva työntekijöiden virta alkoi jo Marcosin kaudella, mutta vielä vaatimattomassa mittakaavassa. Filippiiniläiset rakennusyhtiöt alkoivat saada projekteja ulkomailta, yleensä Lähi-idästä, ja niihin palkattiin filippiiniläistä työvoimaa, joka kuitenkin palasi kotiin projektin valmistuttua. Kotimarkkinoiden kasvaessa ainoastaan hyvin harvat halusivat lähteä pysyvästi siirtotyöläisiksi.
Cory Aquino ja hänen kautensa taloudellinen taantuma 1980-luvun loppupuolella avasi portit suuren mittakaavan muuttovirralle. Siitä lähtien virta on voimistunut ja sen riskit ja negatiiviset seuraukset ovat kasvaneet.
On arvioitu, että siirtotyöläisten maailmanlaajuinen kysyntä tulee vähenemään seuraavien viiden vuoden kuluessa. Se tulee aiheuttamaan Filippiinien tulevalle hallinnolle vaikean tilanteen, kun sen on selviydyttävä sekä kasvavan työttömyyden, että siirtotyöläisten maahan lähettämän valuutan määrän vähenemisestä.
Tällaisen tilanteen syntymiseen on taustalla vaikuttanut filippiiniläisen daduismin eetos. Siinä toteutuu sama periaate kuin eliitin ja palvelijoiden välillä, mutta nyt kansainvälisessä mittakaavassa. Kuten ylijäämätavarat, siirtotyöläiset ovat yksinkertaisesti ylimääräistä reserviä, joka on pantu syrjään välttämättömyydestä ja myyty ilman isällistä suojelua ulkomaisten työnantajien käyttöön.
Systeemin puolustajat sanovat, että valtion ylläpitämästä siirtotyöläisyydestä on kolme selvää hyötyä: heidän kotiin lähettämät rahat auttavat heidän perheitään selviämään arjen menoista. Mikäli he ovat säästäväisiä ja tunnollisia, he saavat säästöön myös pesämunan, jonka avulla he voivat perustaa omaa liiketoimintaa. Heillä on rahaa ostaa moottoripyörä ja siihen sivuvaunu ja alkaa tricykle-kuskeiksi tai ostaa tusinan verran sikoja ja alkaa sikafarmareiksi.
Vieläkin tärkeämpää kansakunnan edun kannalta on se, että ihmiset tottuvat kehittyneimmissä maissa työskennellessään sellaisiin itsestäänselvyyksiin kuten puhdas vesi suoraan vesihanasta, toimivat sähkövalot ja sairaalat, jotka eivät ensimmäiseksi tarkista vakavasti loukkaantuneen maksukykyä. Kotiin palattuaan he nostavat paikallisten ihmisten tietoisuutta näistä muun maailman itsestäänselvyyksistä ja alkavat vaatimaan niitä myös paikallisilta johtajilta ja poliitikoilta.
Jokainen filippiiniläinen kylä on kuitenkin todiste siitä, että nuo väitteet ovat ainoastaan hurskaita toiveita. Toive siitä, että palaava siirtotyöläinen auttaa modernisoimaan kotikyläänsä on yhtä naivin hyödytön kuin Jose Rizalin Noli me tangere -kirjan Don Crisostomo Ibarran toive siitä, että palatessaan oppimatkalta Euroopasta kotikyläänsä, hänen päänsä olisi täynnä uusia ajatuksia, kuinka kehittää omaa kotikaupunkia.
Mies vailla menneisyyttä
Siirtotyöläisille ei maksettu kovia palkkoja, vaikka ne kuulostivat sellaisilta Filippiinien palkkastandardien mukaan. Elinkustannukset ulkomailla olivat korkeammat ja suurin osa siirtotyöläisistä ei palannut kotikyläänsä pesämunansa kanssa ostamaan sikoja tai tricycleä. He saapuivat suurien taulutelevisioiden ja stereosysteemien kanssa, joiden meteli saa sammakot hyppimään riisipelloilla.
He tulevat kotiin puolituntemattomina, auringosta paahtuneina ja tuovat kasoittain lahjoja lapsille, joita he tuskin enää tunnistavat. Heidän suuret toiveensa siitä, että he pystyisivät kohentamaan kylänsä olosuhteita, häviävät pian sen toivottomuuteen. Viikon verran he kiertelevät kylää typerä hymy naamallaan, tapaavat vanhoja tuttuja ja antavat kaikkien ihailla heidän merkkivaatteitaan, uusia kellojaan ja koristeltuja Zippo-sytyttimiään.
Muutamassa viikossa sisään hiipii outo levottomuus. Vuosien kuluessa siirtotyöläisen ja kotikyläänsä jääneiden ystävien välille on avautunut ylittämätön kuilu. Hän on tottunut jo juomaan Johnny Walkeria ja juo paikallista tubaa enää hyväntahtoisen pakon edessä. Hän menettää kärsivällisyyden kylän yhteiseen Jetmatic-pumppuun, jota pitää kasassa rautalanka ja renkaan sisäkumista leikattu tiiviste.
Hän ei voi uskoa, että lähin sähköpylväs on neljänkymmenen metrin päässä hänen talostaan eikä sitä, ettei hänen Bahrainista ostamansa mikroaaltouuni toimi. Uuni jätetään pakkauslaatikkoonsa ja laitetaan näkyvälle paikalle talismaaniksi muistuttamaan kaukaisen maailman unelmista.
Vähitellen hän huomaa olevansa syrjäytynyt kylän elämästä ja alkaa suhtautua kaikkeen arvostelevasti. Hänen vaimonsa näyttää paljon vanhemmalta kuin hän muisti, ja valittaa kuinka vähän hän lähetti rahaa lasten vaateisiin, valmistujaisiin, koulun hankkeisiin ja kaikkeen muuhun tarpeelliseen.
Hän alkaa viettää yhä enemmän aikaa läheisessä kaupungissa asuvien siirtotyöläisystäviensä kanssa. Kaikista pahinta on huomata kuinka oma kyvyttömyys vaikuttaa asioihin johtaa hiljalleen myös oman perheen ja muiden kyläläisten arvosteluun siitä, miksi hän ei välitä eikä tee mitään oman kylänsä elämän kohentamiseksi.
Eräänä päivänä hänelle tarjotaan uutta työsopimusta ulkomaille, ja tietäen ettei mikään kotikylässä tulisi muuttumaan, ottaa hän tarjouksen vastaan. Ja niin kylä ja samalla koko maa saa taas yhden muistutuksen suuresta epäonnistumisesta.
Toivon tuolla puolen
Kiitos lukuisten reportaasien, joissa kuvataan siirtotyöläisten kovia kokemuksia ja kotiinsa palanneiden omakohtaisia kertomuksia epäinhimillistä kohtelusta, harvat filippiinot enää uskovat, että ulkomailla työskentely on nopea ja helppo tie rikkauksiin.
Huolimatta naivien mielikuvien häviämisestä, ovat he silti halukkaita lähtemään siirtotyöläisiksi. Se kertoo ainoastaan siitä, kuinka mahdotonta heidän on luoda uraa ja hankkia elanto kotimaassaan. Mikään hallinto ei voi pitää sitä onnistumisena, että ihmiset haluavat niin kovasti jättää oman maansa ja käyttää kohtuuttomasti aikaa ja energiaa jonottaakseen viisumia ulkomaille (missä voi unohtaa ja aloittaa alusta).
Tällä filosofisella ongelmalla on paljon suurempi merkitys kuin pelkästään maan työvoimakysymys. Se tosiasia, että joku perheestä on naimisissa Los Angelesissa ja saanut Yhdysvaltain kansalaisuuden, muuttaa koko perheen statuksen ja tulevaisuudennäkymät. Se antaa heille jalansijan Luvattuun Maahan.
Filippiiniläisen unelman toteutuminen Luvatussa maassa kyseenalaistaa ja heikentää heidän sitoutumistaan omaan maahan, kylään ja omiin maatilkkuihin. Se murentaa isänmaallisuuden käsitettä ja sen merkitystä. Onko olemassa enää todellisia filippiiniläisiä patriootteja? Onko sellainen puoliso enää hyvä ja uskollinen, mikäli hänen pitää perheensä elättääkseen lähteä pitkiksi ajoiksi ulkomaille?
Sama periaate pätee myös maata hallitsevaan eliittiin, joilla on ihan konkreettisesti toinen jalka ulkomailla missä heillä on omaisuutta, rahaa ja hyvin usein myös perillisiä hyvissä työpaikoissa. Heillä on jo etukäteen järjestettynä myös ulkomaiden kansalaisuudet. Tietoisuus tällaisesta turvaverkosta vapauttaa heidät ottamasta täyttä vastuuta heidän omasta hallinnostaan.
Nykyään yhä pienempi osa poliittisesta eliitistä kuuluu suurmaanomistajiin, nykyään suurin osa heistä on rikkaita liikemiehiä ja yrittäjiä. Noin 80-90 prosenttia kongressin jäsenistä on miljonäärejä. Kuinka kukaan voi odottaa, että kansanedustaja senaatissa tai edustajainhuoneessa äänestäisi minkään sellaisen puolesta mikä hyödyttäisi köyhiä heidän kustannuksellaan? Vähenevä sitoutuminen maaomaisuuteen tekee poliitikoille helpommaksi nostaa kytkintä ja vaihtaa maata hätätapauksessa. Kaikki eivät välttämättä näin tekisi, mutta heillä olisi siihen jatkuva mahdollisuus.
Ei ole epäilystäkään siitä, ettei lähes jokaisella maan eliittiin kuuluvalla perheellä olisi jossain päin maailmaa omat turvapaikat. Filippiiniläiselle eliitille, mitä muu kansa jäljittelee, on tärkeää varmistaa paikka, minne voi tarvittaessa paeta vastuuta ja ongelmia. Näin kävi esimerkiksi useimpien Marcosin vasallien kanssa, jotka pakenivat maasta suurten summien kanssa jättäen pankit kaatumaan heille myönnettyihin lainoihin, joita heillä ei koskaan ollut tarkoituskaan maksaa. He muuttivat ulkomaille ja rakensivat linnoja Itävaltaan tai kokonaisia kortteleita Vancouveriin.
Kuten voi helposti olettaa, ”maanomistavan eliitin” jäsenet ovat niitä, jotka ovat säilyttäneet edes osan velvollisuudesta ja vastuuntunnosta omaa maatansa kohtaan. He tekevät mitä voivat edistääkseen sosiaalisia kysymyksiä ja vastustaakseen räikeimpiä omaa etua edistäviä lakiesityksiä. Siinä määrin he todellakin toimivat isällisesti koko maata kohtaan, yksilöt yhtä valistuneina ja periaatteellisina kuin missä muualla tahansa, mutta siltikään se ei ole demokraattinen systeemi eikä koskaan voi sellainen olla.
Koska maanomistaminen ei enää ole poliittisen vallan ainoa kriteeri, nykyinen maata hallitseva luokka on eristynyt yhä kauemmaksi niistä ihmisistä, joita heidän pitäisi edustaa. Käytännössä he pystyvät laatimaan ja rikkomaan lakeja omaksi hyödykseen ja saadakseen taloudellisia etuja, tekemään ostosmatkoja ympäri maailmaa, osallistumaan toistensa julkkisjuhliin ja ensi-iltoihin, menemään keskenään naimiseen ja valittamaan loputtomasti kuinka vaikeaa on löytää luotettavaa kokkia, lapsenhoitajaa tai autonkuljettajaa. Ongelmat palvelijoiden kanssa ovat ikuinen puheenaihe näissä piireissä, mutta niinhän se on ja on aina ollut valituksen aihe kaikilla eliiteillä kaikkialla maailmassa.
Kauas pilvet karkaavat
Olen vuosikymmenien ajan todistanut sitä, millaisia seurauksia siitä on ollut perheille, kun äidit ja isät ovat lähteneet ulkomaille. He ovat lähteneet ansaitsemaan elantoa, mitä he eivät voineet tehdä kotona, ja lopulta useat heistä ovat hävinneet ulkomaille kokonaan.
On mahdotonta liioitella poissaolon ikäviä seurauksia kotiin jääneille perheille. Mikään määrä dollareita ei voi korvata isän tai äidin läsnäoloa, tai jopa molempien, kun lapset ovat kasvuiässä. Ehkä koko maata voidaan metaforisesti pitää rikkinäisenä perheenä, mikä selittäisi sen syvään juurtuneen epätoivon, sen moraaliset laiminlyönnit, vastuun ja sitoutumisen välttämisen ja kroonisen johtajuuden puutteen.
Tämän vertauskuvan mukaan Filippiinit-niminen perhe on joutunut kärsimään toisiaan seuranneista isähahmoista – kuningas, keisari, useita presidenttejä jopa yksi rajatapaus diktaattori – joista jokainen vuorollaan sekaantui perheen asioihin, leikitteli niillä hetken, vannoi ikuista rakkautta, väitti omistautuvansa lapsille ja sitten hävisi jonnekin täydet taskut kilisten. Tällaista arkipäiväistä särkyneen perheen paradigmaa vasten maan historia ja tulevaisuus muuttuu joskus ymmärrettävämmäksi.
