Filippiiniläinen työläinen ei nouse sorron yöstä. Hän pakkaa laukkunsa ja lähtee ulkomaille. Hänen unelmansa ei toteudu kotimaassa, vaan jossain kaukana, myyttisessä Amerikan Saudi Cityssä. Kuinka kauan maa voi jatkaa tätä unelmaa ilman, että se muuttuu painajaiseksi?
Ulkomaille ”Na sa abrod” on sanonta, jota filippiiniläiset käyttävät viitatessaan ihmisiin, jotka ovat lähteneet siirtotyöläisiksi ulkomaille. Se on myös kätevä selitys peräkkäisille hallituksille, jotka ovat sählänneet talouden kanssa tai eksyneet hetkellisiin ideologisiin kokeiluihin, kuten reaganomiikan suloiseen, mutta harhaiseen maailmaan.
Jos Filippiinien hallitusten menestystä mitattaisiin yhdellä selkeällä mittarilla, Overseas Contract Workers (OCW) -tilastot olisivat sellainen. Filippiinit on todennäköisesti maailman ainoa maa, jonka talous nojaa yhtä raskaasti sen kansalaisten ulkomailla ansaitsemiin rahoihin.
Ennen koronapandemiaa ulkomailla työskentelevien filippiiniläisten rahalähetykset olivat nousseet 31 miljardiin dollariin – lähes 10 prosenttiin maan bruttokansantuotteesta. Pandemia tosin pudotti summia hetkellisesti muutamalla miljardilla, mutta todellisuudessa lähetykset saattavat olla jopa 30–40 % suurempia kuin Filippiinien keskuspankin viralliset luvut. Filippiinit on Intian jälkeen maailman toiseksi suurin rahalähetysten vastaanottaja.
Tällä hetkellä ulkomailla työskentelee arviolta 1,77 miljoonaa filippiiniläistä. Suurin osa heistä on Yhdysvalloissa, toiseksi eniten Saudi-Arabiassa ja kolmanneksi Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa. Maailmassa vain meksikolaisia on enemmän siirtolaisina. Kaiken kaikkiaan ulkomailla asuu noin 20 miljoonaa filippiiniläistä, ja he lähettävät ahkerasti rahaa, lahjoja ja tavaroita kotimaahan jääneille perheilleen.
Tässä diasporassa hämmästyttää erityisesti kaksi asiaa: ensinnäkin se, että kehittyvä maa sallii parhaiten koulutetun työvoimansa lähteä ulkomaille, ja toiseksi se, kuinka epävakaa maan talous on, jos kansalaisten on pakko lähteä työskentelemään ympäri maailman rakennuksille, sairaaloihin, keittiöihin, hotelleihin ja laivoille.
Samalla kun Filippiinit menettää arvokkaan työvoimansa, maa ei kuitenkaan kykene takaamaan heille minkäänlaista suojaa. Liian moni siirtotyöläinen palaa kotiin arkussa, raiskattuna tai murhattuna. Osa päätyy itsemurhaan piinaavan koti-ikävän ja masennuksen vuoksi. Heidän perheilleen maksetaan tavallisesti muutama tuhat dollaria korvauksia, jotta he eivät alkaisi nostaa meteliä tai vaatia perusteellisia tutkimuksia.
Varjoja paratiisissa
Filippiiniläisten siirtotyöläisyys ei ole mikään uusi ilmiö. Se sai alkunsa jo presidentti Marcosin kaudella, tosin vielä melko pienessä mittakaavassa. Filippiiniläiset rakennusyhtiöt voittivat projekteja ulkomailta, etenkin Lähi-idästä, ja tarvitsivat työvoimaa. Työntekijät kuitenkin palasivat kotiin projektien päätyttyä. Tuolloin kotimaan talous kasvoi vielä sen verran vakaasti, ettei pysyvä siirtotyöläisyys ollut monellekaan houkutteleva vaihtoehto.
Tilanne muuttui Cory Aquinon presidenttikaudella 1980-luvun lopulla, kun taloudellinen taantuma avasi padot ja ulkomaille lähteneiden työntekijöiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Siitä lähtien virta on vain voimistunut, samalla kun sen varjopuolet ovat tulleet yhä näkyvämmiksi.
Asiantuntijat arvioivat, että siirtotyöläisten kysyntä maailmalla saattaa laskea seuraavien viiden vuoden aikana. Tämä voi aiheuttaa Filippiineille vaikean tilanteen: lisääntyvää työttömyyttä ja vähemmän ulkomailta kotiin lähetettyjä rahavirtoja. Monille perheille, jotka ovat riippuvaisia siirtotyöläisten tuloista, tämä voi olla musertava isku.
Tällaisen tilanteen syntymiseen on taustalla vaikuttanut myös filippiiniläisen daduismin eetos – ajatus, että ihmiset ovat väistämättömästi osa suurempaa järjestelmää, jossa heitä käytetään resurssina. Siinä missä eliitti työllistää palvelijoita, koko kansakunta on siirtotyöläisyyden myötä muuttunut työvoiman reserviksi ulkomaisten työnantajien käyttöön.
Järjestelmän puolustajat näkevät siinä kuitenkin myös hyötyjä. Ensinnäkin ulkomailla työskentelevät lähettävät rahaa kotiin, mikä auttaa perheitä pärjäämään arjessa. Toiseksi, säästäväiset ja suunnitelmalliset siirtotyöläiset voivat palatessaan käyttää kertyneitä säästöjä oman pienyrityksen perustamiseen – esimerkiksi ostaa moottoripyörän ja aloittaa tricycle-kuskina tai perustaa pienen sikafarmarin kotipihalleen.
Ehkä yllättävin mutta merkittävin hyöty on kuitenkin kulttuurinen. Työskennellessään kehittyneemmissä maissa filippiiniläiset tutustuvat asioihin, joita kotimaassa pidetään luksuksena: puhdas juomavesi hanasta, sähkö, joka ei katkeile mielivaltaisesti, ja sairaalat, joissa ei ensimmäisenä tarkisteta potilaan maksukykyä. Kotiin palatessaan monet heistä eivät enää suostu hyväksymään vanhoja puutteita, vaan alkavat vaatia parempia peruspalveluja myös paikallisilta päättäjiltä.
Siirtotyöläisyys on siis kaksiteräinen miekka. Se tuo lyhyellä aikavälillä toimeentuloa, mutta pitkällä tähtäimellä se saattaa hidastaa kotimaan kehitystä. Ehkä joskus tulevaisuudessa Filippiinit voi rakentaa talouden, jossa kansalaiset eivät joudu lähtemään maailman ääriin selviytyäkseen, vaan voivat valita jäädä kotiin ilman pelkoa ikuisesta köyhyydestä.
Mies vailla menneisyyttä
Siirtotyöläisille maksetaan palkkaa, joka Filippiineillä kuulostaa houkuttelevalta, mutta ulkomailla se ei riitä luksuselämään. Elinkustannukset ovat korkeammat, ja harva palaa kotikyläänsä vaurastuneena ostamaan sikoja tai tricycleä. Sen sijaan he saapuvat suurten taulutelevisioiden ja stereoidensa kanssa, joiden meteli saa sammakot hyppelemään riisipelloilla.
He palaavat muuttuneina, paahtuneina auringosta ja mukanaan kasapäin lahjoja lapsille, joita he tuskin enää tunnistavat. Toiveet kylän olosuhteiden kohentamisesta haihtuvat nopeasti, kun he huomaavat tehtävän mahdottomuuden. Viikon verran he kiertelevät kylää typerä hymy naamallaan, tapaavat vanhoja tuttuja ja antavat kaikkien ihailla heidän merkkivaatteitaan, uusia kellojaan ja koristeltuja Zippo-sytyttimiään.
Pian sisään hiipii outo levottomuus. Vuosien myötä heidän ja kylään jääneiden välille on syntynyt ylittämätön kuilu. Siirtotyöläinen on tottunut juomaan Johnny Walkeria, eikä paikallinen tuba enää maistu kuin kohteliaisuudesta
Jetmatic-pumppu, jota pitää kasassa rautalanka ja renkaan sisäkumista leikattu tiiviste, koettelee hänen hermojaan. Hän ei voi uskoa, että lähin sähköpylväs on neljänkymmenen metrin päässä hänen talostaan ja että Kuwaitista ostettu mikroaaltouuni on hyödytön. Se jää alkuperäiseen pakkaukseensa, asetettuna paraatipaikalle muistuttamaan unelmista, jotka pysyvät saavuttamattomina.
Vähitellen hän huomaa olevansa syrjäytynyt kylän elämästä ja alkaa suhtautua kaikkeen arvostelevasti. Vaimo näyttää vanhemmalta kuin muistoissa, ja muistuttaa, kuinka vähän hän lähetti rahaa lasten koulunkäyntiin, vaatteisiin ja juhliin. Tyytymättömyys kasvaa molemmin puolin.
Hän alkaa viettää enemmän aikaa kaupungissa, muiden ulkomailla työskennelleiden seurassa. Ympäristö odottaa hänen muuttavan asiat paremmiksi, mutta todellisuus lyö kasvoille: kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Eräänä päivänä hänelle tarjotaan uutta työsopimusta ulkomaille. Kotikylä ei muutu, mutta hän voi vielä paeta. Niinpä matka jatkuu.
Toivon tuolla puolen
Kiitos lukemattomien reportaasien ja kotiinpaluukertomusten, joissa filippiinot jakavat karuja kokemuksiaan ulkomailla, harva enää uskoo, että siirtotyöläisyys olisi helppo tai nopea tie vaurauteen. Silti monet ovat yhä valmiita lähtemään. Se kertoo vain yhdestä asiasta: kotimaassa toimeentulon hankkiminen ja vaurastuminen on lähes mahdotonta.
Mikään hallitus ei voi kutsua onnistumiseksi sitä, että kansalaiset jonottavat viisumeita ja unelmoivat alusta aloittamisesta kaukana kotoa. Tämä ei ole pelkkä työvoimakysymys – se on yhteiskunnallinen kriisi. Se tosiasia, että joku perheestä on naitu Los Angelesiin ja saanut Yhdysvaltain kansalaisuuden, muuttaa koko perheen statuksen ja tulevaisuudennäkymät. Se antaa heille jalansijan Luvattuun Maahan.
Filippiiniläisen unelman toteutuminen muualla rapauttaa kotimaan merkitystä. Sitoutuminen omaan maahan, kylään ja omaan maatilkkuun heikkenee. Se murentaa isänmaallisuuden käsitettä ja sen merkitystä. Onko olemassa enää todellisia filippiiniläisiä patriootteja? Onko sellainen puoliso enää hyvä, mikäli hänen pitää perheensä elättääkseen lähteä pitkiksi ajoiksi ulkomaille?
Sama ilmiö näkyy maan eliitissä. Monilla heistä on jo toinen jalka ulkomailla – siellä odottavat omaisuudet, pankkitilit ja lapset, joille on järjestetty hyvät työpaikat. Monella on jo ulkomaan kansalaisuus takataskussa. Tällainen turvaverkko vapauttaa heidät vastuusta kotimaataan kohtaan.
Nykyään poliittinen eliitti ei enää täysin koostu suurmaanomistajista, vaan myös rikkaista liikemiehistä ja yrittäjistä. Kongressin jäsenistä 80–90 prosenttia on miljonäärejä. Kuka uskoo, että tällainen päättäjä äänestäisi minkään sellaisen puolesta, mikä hyödyttäisi köyhiä?
Koska maaomistus ei enää ole poliittisen vallan keskiössä, valtaapitävät ovat entistä vieraantuneempia kansasta. He säätävät lakeja omaksi hyödykseen, kiertävät maailmaa ostosmatkoilla, juhlivat toistensa luksustilaisuuksissa ja huokailevat, kuinka vaikeaa on löytää luotettava kokki, lapsenhoitaja tai autonkuljettaja. Ja sillä välin tavallinen kansa jonottaa viisumeita – toivon tuolla puolen.
Kauas pilvet karkaavat
Olen vuosikymmenten ajan seurannut, millaisia vaikutuksia perheille on ollut, kun äidit ja isät lähtevät ulkomaille ansaitsemaan elantoa, jota he eivät kotimaassaan voi saada. lopulta useat heistä ovat hävinneet ulkomaille kokonaan.
Poissaolon seurauksia ei voi liioitella. Mikään rahamäärä ei voi korvata vanhemman läsnäoloa lasten kasvaessa. Ehkä koko maata voikin verrata rikkinäiseen perheeseen – mikä selittäisi syvään juurtuneen epätoivon, moraaliset laiminlyönnit, vastuun välttelyn ja kroonisen johtajuuden puutteen.
Jos Filippiinejä ajattelee perheenä, sen isähahmot – kuninkaat, keisarit ja presidentit – ovat tulleet ja menneet, kukin vuorollaan puuttuen perheen asioihin, lupaillen ikuista rakkautta ja omistautumista, mutta lopulta kadoten jonnekin taskut täynnä. Kun tätä toistuvaa kaavaa tarkastelee, maan historia – ja sen tulevaisuus – alkaa tuntua loogiselta, vaikkakin surullisella tavalla ymmärrettävältä.
