Viime vuosina on maailmalla puhuttu paljon demokratian kriisistä. Miten käy Filippiineillä, missä vapailla vaaleilla valitaan “autokraatteja” ja “nationalisteja” näyttämään länsimaiselle liberaalille demokratialle keskisormea?
Demokratia on länsimaissa ollut voittava valtiojärjestys, kun maailmaa alettiin rakentamaan toisen maailmansodan raunioista. Ihmiset ja yhteiskunnat kokivat menevänsä eteenpäin ja demokratiasta muodostui dogmi, jonka puolesta taistellaan ja toisaalla puolustetaan.
Se, että demokratia on kehittynyt osana länsimaista kulttuuripiiriä ja palvellut toistaiseksi hyvin sen kansalaisia, ei tarkoita sitä, että sama toteutuisi muualla maailmassa samalla kehityskaarella.
Filippiinit on yksi niistä länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolisista maista, joihin on yritetty juurruttaa demokratiaa, uskoen, että se on ainoa oikea tapa järjestää yhteiskunta. Näin on tehty siitäkin huolimatta, että länsimainen liberaali demokratia on monin tavoin ristiriidassa saariston alkuperäisten kulttuurien ja niiden hallintomallien kanssa.
On sinnikkäästi uskottu. että demokratian juurtumiseen tarvitaan aikaa, kunhan sen puolesta vaan riittävästi taistellaan ja sen toteutumisen esteet poistetaan yhteiskunnasta. Jos näin olisi, demokratian pitäisi olla juurtunut Filippiineille. Aikaa ja yritystä on ollut enemmän kuin useimmilla eurooppalaisilla valtiolla.
Demokratian lippulaiva?
Kaikki Kaakkois-Aasian maat ovat enemmän tai vähemmän autoritaarisia vaikka olisivatkin muodollisesti demokratioita. Filippiineilläkin demokratia on kehittynyt sotkuiseksi paradoksiksi, jossa valtiollisesti toimitaan näennäisen demokraattisilla malleilla, mutta paikallishallintojen todellisuus perustuu perinteisiin autoritäärisiin malleihin.
Filippiinien demokratialla on kaikki elinvoimaisen demokratian tunnusmerkit: Vapaat vaalit, korkea äänestysprosentti, laajaa kansalaistoimintaa, hallinnolliset instituutiot, jotka teoriassa edistävät ja turvaavat kansalaisten oikeuksia ja vapauksia.
Samanaikaisesti monet demokratian puutteet ovat selvästi näkyvissä: Oligarkkiset rakenteet, poliittisen ja taloudellisen eliitin dominanssi, instituutioiden heikkous, yhteiskunnan läpäisevä eriarvoisuus sekä julkisten virkojen ja varojen krooninen väärinkäyttö.
Poliittiset puolueet ovat heikkoja eikä niiden merkitys ole samanlainen kuin länsimaissa. Puolueet ovat epävakaita, yhden ehdokkaan kannatusyhdistyksiä ilman ideologisia tai aatteellisia tavoitteita. Julkisiin virkoihin valittavat poliitikot eivät käytännössä ole vastuullisia ja tilivelvollisia äänestäjille vaan heidät virkaan asettaneelle ”puolueelle” ja sen ympärille ryhmittyneille tukijoille. Poliitikoille on täysin normaalia ja hyväksyttävää hyppiä puolueesta toiseen sen mukaan millaisia ohituskaistoja ne tarjoavat vallan valtateillä.
Filippiiniläiset poliitikot eivät vaaleissa taistele kansalaisten luottamuksesta johdonmukaisten teemojen avulla. Jos ehdokas selkeästi ottaa yksittäisen asian vaaliteemakseen, hän laskee sen avulla tulevansa todennäköisemmin valituksi kuin tuomalla esiin omaa olematonta vakaumustaan tai ideologiaansa.
Filippiiniläiseen demokratiaan on aina liittynyt hieman samanlainen ulkokultaisuuden eetos kuin tekopyhään uskonnon harjoittamiseen: Ne, jotka politiikassa kiihkeimmin väittävät puolustavansa demokratiaa, tekevät yleensä sitä jonkun muun syyn tai motiivin ajamana kuin itse demokratian.
Kaukainen demokratia
Jos Filippiinien demokratiaa tarkastelee länsimaisesta näkökulmasta, se ei näytä toimivalta ja vakiintuneelta. Jos sitä tarkastelee Filippiinien todellisuudessa, näkökulma lavenee ja käsitys demokratian merkityksestä ja seurauksista suhteutuu selkeämmin filippiiniläiseen kulttuuriin.
Kulttuurin vaikutus on erittäin suuri siihen, miten ja millaisia johtajia ihmiset kaipaavat. Maassa on aina ollut vahva perinne suoraviivaisille tahtojohtajille, jotka eivät tee monimutkaisia kompromisseja ja jotka palauttavat tarvittaessa kurin ja järjestyksen. Tämä kaipuu on sekä historiallinen että nykyhetkeen linkittyvä ilmiö.
Se, että filippiinot kaipaavat enemmän vahvaa johtajaa kuin liberaalin demokratian monimutkaisia dogmeja, kumpuaa saariston historiasta ja kulttuuriperimästä, Ennen amerikkalaisten siirtomaaisäntien saapumista, demokratian periaatteet olivat täysin tuntemattomia tavalliselle kansalle. Senkin jälkeen demokratia positiivisena muutosvoimana vain harvoin kosketti heidän arjen kokemusmaailmaansa.
Demokratia vieraili heidän elämässään ainoastaan vaalien aikaan annettuina hämärinä ja pitämättöminä lupauksina jostain enemmän demokraattisesta ja paremmasta hallinnosta. Länsimaisen demokratian periaatteita ja ihanteita on vaikea perustella ihmisille, joiden huomio keskittyy pääosin päivittäiseen selviytymiseen ja joiden elämä on riippuvainen paikallispoliitikkojen ja -viranomaisten oikuista.
Sellaisista tunnelmista helposti syntyy toiveita mutkat suoremmiksi vetävästä vapahtajasta, joka saisi jotain sellaista aikaan, minkä äänestäjä näkisi ja kokisi omassa elämässään. Turhautuneet ja pettyneet ihmiset kaipaavat mitä tahansa muutosta.
Valtasuhteiden verkostot
Filippiiniläiset ovat poliittisesti äärimmäisen konservatiivisia. Perhe on aina ollut yhteiskunnan ehdoton keskipiste. Oman perheen ja sukulaisten merkitys on aina ideologioita ja aatteita suurempi. Sukulaisuus on politiikan peruskivi, mihin länsimainen liberaali demokratia ensimmäisenä karahtaa.
Filippiineillä sukulaisuus periytyy molemmilta vanhemmilta; kaikki esivanhemmatkin lasketaan sekä isän että äidin puolelta samaan perheeseen. Sukulaisuussuhde voi käsittää myös kuvitteellisia sukulaisia, jotka ovat syntyneet compadre-järjestelmän kautta. Ristiäisiin ja häihin nimetään suuri joukko kummisetiä ja -tätejä, joita nykypäivänä kutsutaan myös sponsoreiksi tai suojelijoiksi. Näiden yhteyksien kautta kumpare (mies) ja kumare (nainen) mielletään kuuluvaksi sukuun. compadre-järjestelmä laajentaa sukulaisuuden käsitteen pitkälle biologisten siteiden ulkopuolelle.
Pienenkin kylän Barangay-kapteenilla saattaa olla yli sata ”kummilasta”, joilla kaikilla on velvollisuus äänestää häntä vaaleissa. Pormestareilla ja kongressin jäsenillä voi olla tuhansia ”kummilapsia”, joiden perheitä he taloudellisesti auttavat ja tukevat, mutta vastavuoroisesti perheiden tulee äänestää heitä vaaleissa.
Ihmiset sitovat ”verivaloin” elämänsä kummisetiin ja -täteihin, joille he ovat uskollisia eivätkä voi kieltäytyä heidän pyytämistään vastapalveluksista. Tällaiset keskinäiset suhteet tekevät tyhjäksi kaikki ideologiset periaateet, joihin länsimainen demokratia perustuu.
Äänestäjän kiitollisuus
Toinen demokratian juurtumista rajoittava tekijä on sosiaalista käyttäytymistä ohjaava utang na loob -käsite. Sen suora käännös on ”sisäinen velka” ja se sisältää samoja elementtejä kuin länsimainen kiitollisuudenvelka, mutta myös paljon muuta.
Se, missä utang na loob menee paljon länsimaalaista kiitollisuudenvelan käsitystä pidemmälle, on siinä, ettei velkaa voi koskaan maksaa takaisin. Kaikki velat eivät ole rahassa mitattavia ja niiden täsmällinen arvottaminen tekee niiden takaisin maksamisen mahdottomaksi. Utang na loobin velvoite ulottuu myös yksilöä pidemmälle. Se sulkee sisäänsä velallisen perheyhteisön, ei varsinaisena rasitteena, mutta taustalla tuntuvana velvollisuutena.
Filippiiniläiset poliitikot käyttävät utang na loobia hyväkseen saadakseen ääniä vaaleissa. Vaikka he julkisesti kieltävät tämän, näillä yhteiskunnan hienovaraisilla suhteilla on suurempi merkitys kuin millään vaalilupauksilla.
Tällaiset tekijät ja suhteet sitovat poliitikot henkilökohtaisesti äänestäjiin. Poliitikosta tulee äänestäjien henkilökohtainen ”kummisetä”. Tässä kohtaa poliitikon taipumus autoritäärisyyteen, joka on tyypillistä lähes kaikille vastaavien yhteiskuntien johtajille, muuttuu poliitikon ja häntä äänestäneiden ihmisten yhteisesti hyväksytyksi normiksi ja toimintamalliksi.
Poliittinen järjestelmä ruohonjuuritasolta kansalliselle tasolle toimii utang na loob- ja sukulaisuussuhteiden perusteella huolimatta siitä, että ne ovat ristiriidassa valtiollisen tason demokratian periaatteiden ja perustuslain kanssa.
Tällaiset erilaisiin periaatteisiin perustuvat samanaikaiset ja ristikkäiset hallintomallit ja johtajuuskäsitykset tekevät Filippiinien poliittisesta järjestelmästä häilyvän ja levottoman.
Kohti kotikutoista demokratiaa
Kansalaisten pettymys demokratiaan on helppo ymmärtää. Äänestämisellä ei ole merkitystä, ellei sillä ole mitään vaikutusta omaan elämään. Miten suurin osa filippiiniläisistä reagoi näihin jatkuviin valtapeleihin, joita pieni poliittinen eliitti loputtomasti pelaa sen sijaan, että johtaisi maan vaurauteen ja kansalaisten toiveita vastaavaan tulevaisuuteen?
Tyytymättömyys tällaiseen demokratiaan on luonut painetta uudenlaiselle yhteiskuntasopimukselle, joka perustuisi selkeämmin maan omaan kulttuuriin ja sen johtamismalleihin. Yhteiskuntasopimus tarkoittaa tiivistetysti sitä, mitä hallitukset tarjoavat ihmiselle vastineena siitä, että ihmiset antavat näille luvan hallita ja hoitaa yhteisiä asioita.
Vaikka useissa Aasian maissa demokraattisesti valitut johtajat käyttävät demokratiaa oman itsevaltaisuutensa pönkittämiseen ja ovat ottaneet käyttöön itsevaltaisia keinoja vahvistaakseen asemaansa, näissä maissa hallinnoilla on myös kansalaisten aitoa tukea.
Kun Rodrigo Duterte vuonna 2016 ja Marcos nuorempi 2022 voittivat Filippiinien presidentinvaalit, vanhan poliittisen eliitin vimmaisesta vastustuksesta huolimatta, Suomenkin tiedotusvälineissä syntyi johtopäätös, että Filippiinien demokratia on mennyttä.
Näiden viimeaikaisten presidenttien selkeät vaalivoitot ovat pikemminkin osoitus siitä, kuinka yhteiskuntasopimus on uudistumassa ja kansalaiset ovat löytäneet aikaisempaa enemmän vapautta ja valtaa päättää siitä kenet HE haluavat maata johtamaan.
Demokratian tosiasiallisesta vahvistumisesta ja uudenlaisen yhteiskuntasopimuksen muodostumisesta kertoo myös se, että valta on vaihtunut viimeisen vuosikymmenen aikana varsin säyseästi. Viimeaikaisten presidenttien kausien loppupuolella ei ole ollut tavanmukaisia spekulointeja siitä, millaisia perustuslain vastaisia keinoja istuva presidentti tulee käyttämään virkakautensa jatkamiseksi.
Viime vuosina emme ole kuulleet varoituksia ja huhuja sotilasvallankaappauksista, jotka olivat vuoteen 2016 saakka jokaisen presidentin ja hallinnon riesana. Filippiinien politiikka on monin tavoin rauhoittunut ja “demokratisoitunut” tavalla, joka enteilee uudenlaisen yhteiskuntasopimuksen ja aidosti filippiiniläisen demokratian syntymistä.
Autoritäärisiä demokraatteja
Kun presidentti valitaan suoralla kansanäänestyksellä ja selvällä äänten enemmistöllä, demokraattista prosessia on vaikea arvostella, ainoastaan sen lopputulosta. Filippiineilläkin on nähty irvokkaita tilanteita, missä demokratian puolustajat ovat huomanneet arvostelevansa kansan tahtoa, kun vapailla vaaleilla valituksi tuli liian autoritäärinen tai nationalistinen presidentti.
Naapurimaidensa tapaan, Filippiinitkin saattaa olla polulla, joka johtaa uudenlaiseen yhteiskuntasopimukseen, joka ei enää ole yhtä selvässä ristiriidassa saariston alkuperäisten kulttuurien ja aasialaisen autoritäärisyyden perinteen kanssa: Kansalaiset saavat vapaasti päättää kuinka paljon tai vähän autoritäärisyyteen ja nationalismiin taipuvaisen johtajan he itselleen haluavat.
