Kun japanilaiset ajoivat amerikkalaiset pois Filippiineiltä vuonna 1942, kenraali Douglas MacArthur vannoi palaavansa takaisin. Kolme vuotta myöhemmin hän saapuikin, mutta millä hinnalla ja millaiseen maahan?
On perusteltua väittää, että kaikista kansallisista traumoista, joista filippiiniläiset ovat kärsineet Magalhãesin saapumisestä lähtien, toinen maailmansota ja japanilaisten miehitys ovat olleet raskaimmat. Tuolloin filippiiniläiset osoittivat poikkeuksellista rohkeutta ja keskinäistä solidaarisuutta mahdottomilta vaikuttavissa olosuhteissa.
Se oli vastarinnan, kärsimyksen ja yhteistyön leimaamaa aikaa, joka jätti maahan henkisen perinnön, joka muokkasi filippiiniläisten asenteita ulkomaalaisia kohtaan ja sai heidät ajattelemaan, mitä on olla filippiiniläinen.
Varoituslaukauksia
Vuonna 1934 Filippiinien kansainliiton presidentti Quezon matkusti Yhdysvaltoihin pyytääkseen kenraali Douglas MacArthuria sotilasneuvonantajaksi kehittämään maan puolustusta. Quezon oli huolissaan Japanin kasvavasta sotilaallisesta mahdista, jonka hän uskoi olevan uhka Filippiineille.
Yhdysvallat lähetti MacArthurin Manilaan, missä hän turhamaisuuttaan taivutteli Quezonin nimittämään hänet Filippiinien sotamarsalkaksi. Alun perin hänellä tarjottiin ainoastaan Filippiinien Kansainliiton sotilasneuvonantajan virkaa, mutta se ei kalskahtanut riittävät komealta titteliltä Filippiinien siirtomaaeliitin parissa nuoruutensa viettäneen amerikkalaiskenraalin korviin.
Kolme vuotta ennen toista maailmansotaa Filippiinien kommunistinen puolue julkaisi manifestin, joka varoitti japanilaisten hyökkäyksen uhasta. Kansan keskuudessa sodan mahdollisuudesta alettiin kuiskutella vasta vuonna 1940. Liittoutuneiden virallinen asenne oli omahyväisen luottavainen. He eivät uskoneet, että japanilaiset uskaltaisivat hyökätä heidän ylivoimaisena pidettyä sotilasmahtiaan vastaan.
Samurait saapuvat
Toinen maailmansota saapui Filippiineille 7. joulukuuta 1941. Vain kymmenen tuntia Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen heidän pommikoneensa ilmestyivät Clark Fieldin, Manilan pohjoispuolella sijaitsevan sotilaslentokentän ylle.
Vaikka amerikkalaiset olivat saaneet ennakkovaroituksen, Japanin keisarillisen armeijan ilmavoimat onnistuivat yllättämään heidät täysin valmistautumattomina. Muutamassa minuutissa suurin osa Yhdysvaltain Kaakkois-Aasian ilmavoimista oli tuhottu.
Joulukuun 22. päivänä Japanin maajoukot nousivat maihin Manilan pohjoispuolella sijaitsevalla Lingayenin lahdella, mistä he jatkoivat nopeassa tahdissa Luzonin saaren valloittamista. Japanin tavoitteena oli vallata Luzonin saari nopeasti ja käyttää sitä tukikohtana eteläisille alueille suuntautuville operaatioilleen.
Alusta lähtien oli selvää, että amerikkalaisfilippiiniläiset USAFFE-joukot (United States Armed Forces in the Far East) odottivat turhaan heille luvattua tukea. Liittoutuneet kärsivät tappioita kaikkialla Kaakkois-Aasiassa, eivätkä kyenneet lähettämään vahvistuksia Filippiineille. Manila julistettiin avoimeksi kaupungiksi ja japanilaiset joukot ottivat sen haltuunsa 2. tammikuuta 1942.
Kenraali MacArthur otti käyttöön suunnitelman, joka tunnettiin nimellä War Plan Orange-3. Se oli Venäjän ja Japanin välillä käydyn sodan aikana laadittu Filippiinien puolustussuunnitelma. Vuonna 1904 valmistuneen suunnitelman mukaisesti amerikkalaisfilippiiniläisten joukkojen tuli keskittyä vain Luzonin saaren puolustamiseen. Jos tilanne pahenisi, joukkojen oli määrä vetäytyä Bataanin niemimaalle ja sieltä käsin turvata Manilanlahden puolustus kuuden kuukauden ajan, jonka aikana Havaijilta lähetettäisiin laivastosaattue apuun.
Vaikka sotatoimet oli suunniteltu huolellisesti, kenraali MacArthur epäonnistui niiden käytännön toteuttamisessa. Hän laiminlöi suunnitellut kaluston siirrot ja elintarvikkeiden hankinnat. Amerikkalaisfilippiiniläiset joukot pystyivät puolustamaan Bataanin niemimaata vain kolmen kuukauden ajan. 9. huhtikuuta Yhdysvallat kärsi historiansa suurimman sotilaallisen tappionsa, kun heikot ja sairaat USAFFE:n sotilaat laskivat aseensa.
Antautumisen jälkeen japanilaiset pakottivat 76 000 filippiiniläistä ja amerikkalaista sotavankia marssimaan 96 kilometrin päässä sijaitsevalle O’Donnellin vankileirille. Marssin aikana japanilaiset sotilaat pahoinpitelivät raa’asti heikkoja vankeja, ja eri arvioiden mukaan marssilla kuoli 6 000–18 000 vankia. Julma sotavankien marssitus jäi historiaan Bataanin kuolemanmarssina.
Imperiumin varjo peittää maan
Manilan nopea antautuminen, samoin kuin Hongkongin hieman aikaisemmin, olivat vakavia iskuja valkoisen miehen herruudelle Kaukoidässä. Heillä ei ollut esittää mitään tekosyitä tappiolleen, sillä joukkoja, aseita ja tarvikkeita oli virrannut Filippiineille monta kuukautta ennen sotaa.
Se, että Japani pystyi miehittämään Luzonin, ei tullut yllätyksenä, mutta se yllätti, kuinka nopeasti Nipponin pojat pystyivät sen tekemään: Luzon miehitettiin vain 25 päivässä vaikka heillä oli samanaikaiset hyökkäysoperaatiot käynnissä Brittiläisessä Malaijissa ja Kiinassa.
Jo ennen Manilan valtausta japanilaiset olivat pommittaneet myös muita Luzonin kaupunkeja ja levittäneet niihin lentolehtisiä, joissa julistivat: ”Edistääkseen omia imperialistisia tavoitteitaan, amerikkalaiset tekivät teidän isänmaastanne siirtomaan neljäkymmentä vuotta sitten. Siitä lähtien teitä on pahoinpidelty, riistetty, laiminlyöty, ja mikä pahinta, kohdeltu kuin alempaa rotua.”
Tämä oli japanilaisten yritys voittaa filippiiniläisten sydämet ruskeaihoisina aasialaistovereina. Vastaanottavaisimpia viestille olivat paikallispoliitikot, virkamiehet ja maaseudun eliitti, erityisesti Keski-Luzonin suurten maatilojen ja haciendojen omistajat. He toivoivat säilyttävänsä omat asemansa toimimalla yhteistyössä japanilaisten kanssa.
Filippiiniläiset nationalistit, jotka olivat kärsivällisesti odottaneet Yhdysvaltojen myöntävän maalle täyden itsenäisyyden, kohtasivat sodan alkupäivinä dilemman. Kun japanilaisten propagandatoimisto toitotti Singaporen valtauksesta, näytti siltä, että itsenäisyys viivästyisi määräämättömäksi ajaksi ja sen myöntäisi joku muu kuin amerikkalaiset.
Japanilaisten todellinen asenne aasialaisveljiään kohtaan kävi kuitenkin nopeasti ilmi julkisina läimäytyksinä, pahoinpitelyinä ja pakollisina määräyksinä tervehtiä japanilaista upseeria täsmälleen oikealla tavalla. Kun Japanin salainen poliisi Kempei Tai aloitti julmat kuulustelunsa espanjaisten rakentamissa Fort Santiagon vankityrmissä, filippiiniläisille ei jäänyt harhakuvitelmia yhteisaasialaisesta veljeydestä.
Vaikka japanilaiset olivat asettaneet maahan oman hallintonsa ja miehittäneet Luzonin saaren ja maan suurimmat kaupungit, paikalliset vastarintaliikkeet hallitsivat käytännössä maaseutua ja vuoristoalueita.
Kumarrus uudelle vallalle
Kenen puolelle filippiiniläiset ovat nyt? Amerikkalaiset olivat luvanneet Filippiineille täyden itsenäisyyden, mutta vuonna 1935 alkanut siirtymäkausi oli vielä kesken. Palvelisivatko filippiiniläiset maansa etuja tekemällä yhteistyötä japanilaisvalloittajien kanssa vai vastustamalla heitä?
Tässä oli kaikki ainekset syvään moraaliseen ristiriitaan. Amerikkalainen vaikutus oli laajalle levinnyt; englanti oli syrjäyttänyt espanjan kielen, ja monet nuoret filippiiniläiset olivat viettäneet vuosia amerikkalaisissa yliopistoissa ja sotilaskouluissa, kuten West Pointissa. Kuluneet neljäkymmentä vuotta oli saaneet heidät uskomaan Yhdysvaltain sotilaalliseen ja taloudelliseen ylivoimaan.
Nyt filippiiniläiset alkoivat epäillä, että Vapaudenpatsas seisoi savijalustalla. Japanilaiset käyttivät taitavasti hyväkseen filippiiniläisten epävarmuutta propagandassaan. Kun japanilaiset liittivät Filippiinit laajentuvaan imperiumiinsa – Great East Asia Co-Prosperity Sphere – he väittivät vapauttaneensa filippiiniläiset Yhdysvaltain siirtomaadominion asemasta.
Vuosina 1942–45 japanilaisen kanssa yhteistoiminnassa olemisen ja jokapäiväisen hengissä pysymisen välinen raja oli häilyvä. Yhteistoiminnan äärimmäiset valinnat olivat aseellinen vastarinta ja japanilaisten aktiivinen tukeminen.
Näiden ääripäiden väliin jäi lukuisia tapoja toteuttaa pakisamaa (filippiiniläinen tapa hoitaa ihmisten välisiä suhteita kohteliaan jouhevasti olosuhteista riippumatta). Suurin osa kansasta sopeutui vastahakoisesti elämään japanilaisten miehittäjien alaisuudessa: jotkut erosivat viroista, jotkut jatkoivat sitkeää vastarintaansa ja toiset harjoittivat salaa kansalaistottelemattomuutta. Yhteistoiminnan ääripäässä olivat ne, jotka hyötyivät taloudellisesti japanilaisista ja heidän sotaponnisteluistaan.
Kaikista alinta pohjasakkaa olivat Japanin asettaman nukkehallituksen poliitikot. Japanilaiset olivat lakkauttaneet kaikki poliittiset puolueet ja korvanneet ne uudella Kalibapi-puolueella (Kapisanan ng Paglilingkod sa Bagong Pilipinas – Filippiinien uusi palvelujärjestö).
Lokakuussa 1943 japanilaiset myönsivät maalle itsenäisyyden, mutta itsenäisyys oli vain näennäistä ja nukkehallituksen päätösten tuli olla japanimyönteisiä. Filippiinien toisen tasavallan presidentiksi asetettiin Jose P. Laurel ja varapresidentiksi Manuel Roxas.
Kansan selviytymistarina
Elämä Japanin miehitysvallan alla ei ollut kirsikankukilla tanssimista useimmille filippiiniläisille. Suurin ongelma oli elintarvikepula, joka tuntui erityisesti kaupungeissa. Elintarvikkeiden kuljettaminen vaikeutui, kun Japanin armeija takavarikoi bussit ja kuorma-autot. Vain japanilaisilla ja heidän kanssaan yhteistyötä tekevillä filippiiniläisillä oli käytössään autoja.
Sodan edetessä japanilaiset käyttivät suurimman osan maan riisisadoista omien joukkojensa ruokkimiseen, jolloin filippiiniläisille jäi vain rippeet, jotka he onnistuivat piilottamaan japanilaisilta. Riisisatojen häikäilemättömät takavarikoinnit ajoivat maanviljelijät nälkäkuoleman partaalle.
Kaikesta oli pulaa. Maassa ei ollut edes hammastahnaa, ja ihmiset käyttivät ruokasuolaa hampaiden harjaukseen. Jokaiselle käytettävissä olevalle tontille istutettiin vihanneksia, jotka eivät koskaan riittäneet niitä tarvitseville. Useimmat kaupunkilaiset eivät nähneet lihaa tai kalaa kuukausiin.
Eniten kärsivät sairaat ja lääkkeiden tarpeessa olevat. Tuontilääkkeitä ei enää ollut saatavilla ja lääkäreillä oli käytössään vain paikallisia lääkekasveja. Kaupungeissa ei ollut sähköä ja asukkaat käyttivät kookosöljyä valaistukseen. Puuvillaa säännösteltiin ja köyhimmät filippiiniläiset ompelivat vaatteensa säkkikankaasta. Kenkiin ei ollut nahkaa, joten ihmiset alkoivat käyttää puukenkiä.
Japanilaiset vastasivat kaikkeen niskoitteluun ja vastarintaan julmuudella: kyliä poltettiin, asukkaita kidutettiin ja teloitettiin, ja mikä tahansa yhteistyö vastarintasissien kanssa saattoi johtaa koko yhteisön tuhoamiseen. Erityisen raskaaksi tilanne muodostui naisille, joita käytettiin usein “lohtunaisina” japanilaisille sotilaille.
Miehitysaika aiheutti paikallisten kulttuurien ja kielten renessanssin. Koska japanilaiset olivat kieltäneet englannin kielen käytön, kirjailijat alkoivat kirjoittaa tagalogiksi, näytelmät esitettiin kansankielellä ja lauluja laulettiin paikallisilla kielillä. Miehitysaika yhdisti moniin eri etnisiin ja kulttuurisiin ryhmiin jakautuneen kansan ja vahvista yhteistä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja nationalismia.
Samurain miekka putoaa
MacArthurin johtamat liittoutuneiden joukot nousivat maihin Leyten saarella 20. lokakuuta 1944. Maan takaisinvaltaus ei ollut helppoa, sillä Japanin keisarillinen armeija päätti tehdä Filippiineistä viimeisen puolustuslinjansa ja pysäyttää amerikkalaisten etenemisen Japania kohti. He lähettivät kaikki käytettävissä olevat sotilaat, lentokoneet ja laivaston alukset Filippiinien puolustukseen.
Vuoden 1945 alkuun mennessä japanilaiset sotilaat tiesivät häviävänsä sodan, mutta he jatkoivat kaupunkien terrorisoimista. He raiskasivat, teloittivat ja polttivat elävältä kymmeniä tuhansia filippiiniläisiä siviilejä. Tältä ajalta ovat peräisin tarinat, joissa japanilaiset sotilaat huvittelivat heittämällä sylilapsia ilmaan seivästääkseen heidät pistimillään. Manilalaiset, jotka onnistuivat välttämään japanilaiset sotilaat, jäivät amerikkalaisten ilmapommitusten armoille.
Amerikkalaisfilippiiniläiset joukot taistelivat yhdessä sissiryhmien kanssa perääntyviä japanilaisia vastaan. Taistelut olivat rajuja erityisesti Pohjois-Luzonin vuoristoalueilla, jonne japanilaisten pääjoukot olivat vetäytyneet, ja Manilassa, jota amerikkalaiset pommittivat saadakseen sen vallattua. Taistelut Luzonista ja Manilasta vaativat enemmän kuolonuhreja kuin mikään muu Yhdysvaltojen ja Japanin välinen taistelu Toisessa maailmansodassa.
Kun Japanin armeija antautui 2. syyskuuta 1945, Manila oli pommitettu raunioiksi. Arviolta 527 000 filippiiniläistä sotilasta ja siviiliä oli kuollut. Amerikkalaisia sotilaita oli kaatunut 10 400 ja 36 500 haavoittunut. Japanilaiset olivat menettäneet arviolta 256 000 sotilasta.
Kaiken kaikkiaan yli miljoonan filippiiniläisen arvioidaan kuolleen Japanin miehityksen seurauksena. Maassa ei ollut yhtään perhettä, joka ei olisi kärsinyt menetyksiä. Tuhannet perheet olivat hävinneet kokonaan.
Jälkipeli
Sota ja japanilaisten miehitys olivat johtaneet sekasortoon ja yhteiskunnallinen hajaannukseen. Vaikka monet filippiiniläiset vihasivat japanilaisten kanssa käytävää kauppaa, lähes kaikki olivat jollain tavoin olleet tekemisissä mustan pörssin kanssa säilyäkseen hengissä.
Sodan päätyttyä japanilaisten kanssa aktiivisessa yhteistoiminnassa olleita henkilöitä alettiin vainota ja tuomita. Erityisesti japanilaisten asettaman nukkehallituksen johtajat Laurel, Benigno S. Aquino ja Jorge B. Vargas. nimettiin suurimmiksi pettureiksi. Ennen antautumistaan, japanilaiset lennättivät heidät maanpakoon Japaniin välttääkseen heidän pidätyksensä ja lynkkauksen.
Koska amerikkalaiset olivat sodan voittavana osapuolena, eikä heidän tarvinnut pohtia oman maansa raa’an miehittämisen moraalisia ongelmia, he näkivät kuinka suurin osa filippiiniläisistä oli vaihtelevasti taistellut japanilaisia vastaan ja toivonut amerikkalaisten palaavan takaisin. Niitä, jotka eivät näin tehneet, pidettiin pettureina ja japanilaisten sätkynukkeina, jotka olivat opportunistisesti valinneet toisen puolen ainoastaan omaa etua tavoitellakseen.
Sodan jälkeen Laurel ja muut nukkehallituksen jäsenet palautettiin Filippiineille. Heidät vangittiin ja tuomittiin kuolemaan yhteistoiminnasta japanilaisten miehittäjien kanssa. Itsenäistymisen jälkeen, 28. tammikuuta 1948, presidentti Roxas myönsi täyden armahduksen kaikille yhteistoiminnasta tuomituille ja oikeudenkäyntiä odottaville, mukaan lukien Laurelin ja hänen hallituskumppaninsa.
Osaltaan armahdus paransi kansallisia haavoja, mutta jätti maahan henkisiä arpia, joista osin kärsitään vielä nykypäivänäkin. Filippiiniläisten syvälle juurtunut kyynisyys ja epäluottamus poliitikkoja ja oikeuslaitosta kohtaan juontavat juurensa tuohon aikaan.
Miehityksen perintö
Maailma muuttui nopeasti sodan jälkeen, ja Japanista tuli yksi Filippiinien tärkeimmistä kauppakumppaneista. Japanilaiset turistit toivotettiin myös tervetulleeksi tuomaan maahan kaivattuja jenejä. Vuosikymmenten kuluessa filippiiniläisten tuntema kaunaisuus väheni maiden välisistä suhteista, mutta kansan syvämietteissä siitä on vielä havaittavista haituvia.
Filippiinit ja Japani eivät ole enää geopoliittisia vihollisia, vaan liittolaisia. Heinäkuussa 2024 maat allekirjoittivat puolustussopimuksen, jonka mukaan maat voivat sijoittaa sotilasjoukkoja toistensa maaperälle. Toivottavasti tällä kertaa yhteisesti ymmärretyn vapaehtoisuuden perusteella.
Aiheesta lisää:
Kärsimysnäytelmä – Hiroo Onodan mukaan
Marcos ja Yamashita – Kultaisen buddhan metsästäjät
Kuolemanmarssi – Pääsiäisen kärsimysnäytelmä
Päivästä toiseen – Filippiinien itsenäisyys
