Presidentinvaalien loppuottelusta on yleensä tullut kahden kauppa, jossa toinen voittaa ja toinen tulee huijatuksi. Nyt ei näin käy, koska peli näyttää olevan pelattu jo ennen maalisuoraa.
Politiikan ilmastonmuutos ja Moskovan pakkasukko jäähdyttävät maailmanpolitiikkaa eikä Filippiinien lähestyvät presidentinvaalitkaan lämpene entiseen malliin kahden kärkiehdokkaan kipinöiväksi taistoksi.
Mielipidemittausten mukaan Bongbong Marcos vie ja jättää muut vikisemään kuinka hän tuo vanhempiensa synnit ja pahat teot takaisin Filippiineille. Tässä kuvaelmassa on jotain hyvin ristiriitaista. Mitä enemmän muut presidenttiehdokkaat koulukiusaavat Bongbong Marcosia hänen vanhemmistaan, sitä enemmän filippiinot haluavat tehdä hänestä presidentin. Demokratiaa filippiiniläisittäin?
Viimeisimpien mielipidemittausten mukaan Bongbong Marcosilla on historiallisen selkeä johtoasema, kun vaaleihin on aikaa enää kaksi kuukautta. Jos mitään yllättävää ei tapahdu, muut presidenttiehdokkaat näyttelevät sivurooleja ja Bongbong tullaan valitsemaan selkeällä enemmistöllä Filippiinien seuraavaksi presidentiksi.
Eliitin eltaantunut lupaus
Vaalien toinen yllätys on varapresidentti Leni Rodredon vaalikampanjan kompurointi. Hänen odotettiin haastavan Marcosin ja joissain piireissä hänen edelleen uskotaan jopa voittavan. Henkilönä Lenillä on kaikki ne ominaisuudet, joista on aikaisemmin leivottu presidenttejä, mutta nyt siitä hiivasta on teho hiipunut.
Lenin kannatusluvut eivät suostu nousemaan, vaikka hänellä on hyvässä rasvassa oleva kampanjaorganisaatio, syvään juurtunut poliittisten paikallisdynastioiden tukiverkosto, katolisen kirkon siunaus yhteisen status quon nimeen, Yhdysvaltain kanssa solmittu YYA-sopimus, vauras eliitti ja koulutettu keskiluokka kampanjoimassa omien etuoikeuksiensa menettämisen pelon tuomalla kiihkolla.
Filippiinien politiikassa on kuitenkin jotain muuttunut peruuttamattomasti. Maan vanhimman ja vaikutusvaltaisimman puolueen Liberal Partyn, jonka puheenjohtaja Leni Robredo on, tutut silmänkääntötemput ja tarinat eivät enää tepsi. Äänestäjät eivät kuule heidän viestiä… Tai he ovat kuulleet sen jo liian monta kertaa.
Äänestäjät ovat kyllästyneet kuuntelemaan tekopyhää säädyllisyyttä huokuvaa satua hyvästä hallinnosta, korruption kitkemisestä ja sotkuisesta eliittidemokratiasta. Kuluneiden kuuden vuoden aikana kansa on päässyt maistamaan muutosta. Nyt se haluaa sitä lisää.
Lenin vaalikampanjan järeimmät tykit on suunnattu Marcosin haamua vastaan ja ruutia niihin on kuivatettu sukupolvien ajan. Jos tärkein syy äänestää häntä on se, ettei poliittinen vastustaja pääsisi valtaan, ei voi odottaa, että maan tulevaisuus ja kehittäminen on hänen keskeisin motiivinsa pyrkiä presidentiksi.
Lisäksi Lenin uskottavuutta on syönyt hänen taktinen takinkääntönsä lähtemällä hajanaisen ja riitaisan opposition ehdokkaaksi sen sijaan, että olisi suoraselkäisesti oman puolueensa lippua vaaleissa. Monelle äänestäjälle on tullut mieleen, miten häneen voi luottaa, jos hän ei edes itse usko johtamaansa puolueeseen. Keltainen väri voi kampanjassa vaihtua vaaleanpunaiseen, mutta haju jää.
Calibanin peili
Miksi suurin osa kansasta haluaa presidentiksi maan historian tunnetuimman ”diktaattorin” pojan? Ei siinäkään äkkiseltään ole mitään selkeää logiikkaa.
Vaikka vaalikeskusteluissa puhutaan Marcosista, sillä ole paljonkaan tekemistä presidenttiehdokas Bongbong Marcosin henkilökohtaisten ominaisuuksien ja tavoitteiden kanssa. Kukaan ei vielä tiedä millaista politiikkaa hän presidenttinä tulee ajamaan, mutta sekään ei ole tärkeää. Tärkeää on ainoastaan se, että hän on Marcos. Se riittää äänestäjälle, kaikki muu on epäolennaista.
Marcos-ilmiö menee paljon politiikkaa syvemmälle filippiiniläisen kulttuuriperimän DNA:han, missä logiikalla ja moraalilla ei ole merkitystä. Niiden avulla ei voi selittää ja ymmärtää Marcosien ja filippiinojen suhdetta.
Bongbongin vanhemmissa, Ferdinand ja Imelda Marcosissa, kiteytyi kaikki filippiiniläisen politiikan hyvät ja huonot piirteet potenssiin kymmenen. Heitä rakastettiin tai vihattiin, mutta ambivalentisti, molempia jossain määrin samanaikaisesti. He olivat se henkinen peili, mistä kansakunta katsoi itseään.
Filippiiniläisyyden ytimessä
Aivan samoin kuin kaikissa naapurimaissa, myös filippiiniläisessä kulttuurissa on sisäänrakennettuna kaipaus voimakkaaseen johtajaan, heimopäällikköön, myyttiseen datuun, jonka johtajuus kestää isältä pojalle.
Meillä länsimaissa on vuosisatojen mittainen ymmärrys siitä miten erilaiset hallintomallit toimivat. Filippiineiltä tällainen perinne puuttuu. Suurin osa filippiinoista hyppäsi suoraan heimopäälliköiden johtamista eristyneistä ja omavaraisista yhteisöistä nykyaikaiseen ja monimutkaiseen hallintomalliin. He edelleen jollain tasolla kaipaavat heimopäällikköä, joka henkilökohtaisesti pitää kaikista huolta ja jolla on tunneyhteys siihen yhteiseen perinteeseen, jonka jokainen heimon jäsen jakaa.
Marcosin pariskunta ymmärsi tätä maailmaa ja näitä tarpeita paremmin kuin kukaan ennen heitä tai heidän jälkeensä. Ferdinand Marcos loi taitavasti itsestään filippiiniläisen johtajan mallin (osaksi myös tekaistuilla tarinoilla) ja hänen vaimonsa täydensi sen perheeksi, jonka ”henkisiä lapsia” kansalaiset hetken aikaa tunsivat olevansa.
Marcosin ollessa presidentti, sillä ei ollut merkitystä miten kaukana hän oli fyysisesti, koska jotain hänen henkilökohtaisesta energiastaan levisi jokaiseen filippiiniläiseen kylään. Se oli Filippiineillä jotain täysin ennenkokematonta. Manila poliittinen eliitti ja elämä olivat siihen saakka olleet muualla saaristossa asuville ihmisille hyvin kaukaisia asioita, jotka olivat jossain toisessa todellisuudessa kaukana oman arjen tuolla puolen.
Kun Marcosit ajettiin maanpakoon, lähti heidän mukanaan myös tunne kaikkialla läsnä olevasta heimopäälliköstä. Kun Cory Aquinosta tuli presidentti, muutenkin hataralla pohjalla oleva keskushallinnon henkinen ote saaristoon hävisi. Kylät ja kaupungit Manilan ulkopuolella tunsivat ajautuvansa yhä kauemmaksi tärkeistä tapahtumista ja palaavansa takaisin Marcosin kautta edeltäneeseen henkiseen eristyneisyyteensä.
Tässä yksi aikaisemmin julkaistu Marcos-ilmiötä taustoittava kirjoitus ajalta, jolloin Marcos-niminen presidentti oli vielä hyvin kaukainen ajatus: Hyvä Marcos – Paha Marcos
Heimopäällikön paluu
Filippiinot suhtautuvat tunteella omaan historiaansa – todelliseen tai kuviteltuun – eikä poliittinen moraali näyttele suurta roolia vaaliuurnilla. Filippiineillä ollaan aina ensisijaisesti lojaaleja lähisukulaisia kohtaan ja toissijaisesti kulloinkin vallalla olevia moraalikäsityksiä kohtaan.
Vielä nykyäänkin Marcosin pariskunnasta on olemassa kaksi täysin vastakkaista, mutta moraalisesti yhtä vuorenvarmaa käsitystä. Eikä ratkaiseva tekijä ole se, kuuluuko poliittisesti oikealle vai vasemmalla, vaan se, miten Marcosit vaikuttivat lähisukulaisten historiaan: päätyivätkö he osaksi hallintoa vai pakolaisiksi Yhdysvaltoihin?
Suurimmalla osalla nykypäivän äänestäjistä ei ole henkilökohtaista suhdetta Marcosin kauden tapahtumiin. Heidän valtakaudestaan on jo niin kauan aikaa, ettei kymmenet miljoonat sen jälkeen syntyneet äänestysikäiset enää samaistu niiden tapahtumiin millään tavalla. He ovat kuulleet, että Marcosin hallinto oli korruptoitunut ja ongelmallinen, mutta he ovat omin silmin todistaneet, että niin ovat olleet kaikki muutkin hänen jälkeensä tulleet hallinnot.
Kaikkialle levinnyt kyynisyys ja pettymys toisiaan seuranneisiin ”hyvän hallinnon” lupauksiin ovat vahvistaneet heimopäällikön kaipuuta. Äänestäjät kaipaavat sitä energiaa, joka sitoo heidät samaan yhteisöllisyyteen johtajan kanssa. Bongbong Marcosin ei tarvitse luvata äänestäjille mitään, sillä hänen nimensä on lupaus siitä syvältä kumpuavasta tunteesta, jonka suurin osa filippiinoista haluaa taas tuntea ja jakaa.
Lupaus tulevaisuudesta
Nykypäivän äänestäjä tietää, ettei Marcosin kaataminen EDSA-vallankumouksessa tuonut heille ja heidän lapsilleen parempia tulevaisuudennäkymiä. Kävi päinvastoin. Marcosin jälkeinen aika on ollut Filippiineille henkisen, materialistisen ja kansallisen taantumuksen aikaa suhteessa vauhdilla kehittyviin naapurimaihin.
Tarjoaako Bongbong Marcos muita ehdokkaita parempaa tulevaisuutta? Sitä ei vielä kukaan tiedä, mutta hän – Yhdessä varapresidenttivaalin mielipidemattauksia johtavan nykyisen presidentin tyttären kanssa – näyttää tarjoavan siitä ainakin muita ehdokkaita uskottavamman lupauksen.
