Jose Rizal eli yhden elämän maan päällä ja toisen kansallissankarina kuolemansa jälkeen. Tänään Filippiinit viettää vapaapäivää muistaakseen, miksi jokaisessa maan kaupungissa on hänen mukaansa nimetty katu.
Jose Rizal oli yksi 1860-luvulla syntyneen sukupolven aasialaisista nationalistisista ajattelijoista. Hän kuuluu samaan viiteryhmään Sun Yat Senin, Mahatma Gandhin ja Rabindranath Tagoren kanssa, jotka kaikki ovat muokanneet ajatuksillaan maidensa historiaa.
Rizal herätti kirjoituksillaan filippiinot uskomaan mahdottomaan, vapautumiseen Espanjan siirtomaavallasta. Hän ei ollut perinteinen vallankumouksellinen vapaustaistelija vaan laajasti sivistynyt ja oppinut ajattelija, joka taisteli maansa vapauden puolesta kynällä miekan sijaan.
Casino Royale
Jose Rizalin merkityksen ymmärtämiseksi on muistettava yhteiskunta, jossa hän asui ja työskenteli. Ulkomaalainen kirkko oli hallinnut Filippiinejä 1500-luvun lopulta lähtien, ja espanjalaiset papit olivat saaristossa suorittamassa tehtäväänsä puhdistaa kaikki ”alkuperäinen” kulttuuri. Saaren asukkaiden alkeelliset ja valistamattomat tavat oli korvattava mahdollisimman nopeasti kristillisillä ja renessanssin humanistisilla ihanteilla.
Käytännössä pappien vallankäyttö oli ajautunut kauas näistä alkuperäisistä ihanteista. Heistä oli tullut erillinen sääty, joka omisti valtavia maa-alueita ja käytti rajatonta valtaa “alkuasukkaisiin”. Kirkko nylki köyhiä talonpoikia kymmenyksillä, veroilla ja aneilla. Monilla papeilla oli rakastajattaria ja liuta aviottomia lapsia.
Jo ennen Espanjan siirtomaavallan lopettanutta vallankumousta 1800-luvun viimeisinä vuosina saariston eri osissa oli puhjennut paikallisia kansannousuja pappien harjoittamaa raakuutta ja tekopyhyyttä vastaan. Samoihin aikoihin tapahtui muitakin muutoksia. Kasvavien taloudellisten paineiden vuoksi espanjalaisen joutuivat avaamaan Filippiinien satamat kansainväliselle kaupalle. Muutokset eivät kuitenkaan koskeneet sosiaalisia tapoja ja kansalaisoikeuksia.
Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla ensimmäiset ilustradot, ylempään keskiluokkaan kuuluvat koulutetut nuoret filippiiniläismiehet, pääsivät opiskelemaan Eurooppaan ja näkemään muuta maailmaa. He huomasivat välittömästi kaksi asiaa, jotka herättivät heidän nationalisminsa.
Ensimmäinen oli valtava ero emämaan ja siirtomaan välillä, joka osoitti selkeästi, millaiseksi takapajulaksi espanjalaiset olivat Filippiinit jättäneet. He eivät myöskään voineet olla huomaamatta, kuinka paljon Espanja itse oli kehityksessä jäljessä muuta Eurooppaa. He palasivat takaisin Manilaan vihaisina ja päät täynnä levottomia ajatuksia.
Kultasormi
Jose Protasio Rizal Mercado y Alonso Realonda syntyi vuonna 1861 Manilan eteläpuolella sijaitsevassa Calamban pikkukaupungissa. Hänen vanhempansa olivat varakkaita vuokraviljelijöitä dominikaanimunkkien omistamalla haciendalla. Jose oli heidän seitsemäs lapsensa; lopulta hänellä oli yhdeksän sisarta ja yksi veli.
Varhaisesta iästä lähtien Rizal osoitti poikkeuksellista lahjakkuutta. Hän oppi aakkoset äidiltään 3-vuotiaana ja osasi lukea ja kirjoittaa 5-vuotiaana. Hän erottui koulujen kirjoituskilpailuissa kastilian ja muiden vieraiden kielten taidoillaan ja myöhemmin kirjoittaessaan espanjalaisten historiallisia kertomuksia arvostelevasti käsitteleviä esseitä.
Lapsena Rizalin keskiluokkainen kasvatus ruokki hänen runollista herkkyyttään ja älyllistä uteliaisuuttaan. Hänen vanhempansa lähettivät hänet Manilaan jatkamaan opintoja Ateneo Municipal de Manila -yliopistossa, missä hän suoritti maanmittausalan tutkinnon 16-vuotiaana.
Välittömästi valmistumisensa jälkeen Rizal ilmoittautui Santo Tomasin yliopistoon, jossa hän suoritti filosofian perusopinnot ja oikeustieteen valmistelevan kurssin erinomaisin arvosanoin. Hän opiskeli myös itsenäisesti ja intohimoisesti Filippiinien saariston ja sen kulttuurien historiaa.
Saatuaan tietää, että hänen äitinsä oli sokeutumassa, hän päätti keskittyä lääketieteen opiskeluihin Santo Tomasin lääketieteellisessä tiedekunnassa erikoistuen myöhemmin Euroopassa silmätauteihin. Hän suoritti lääkärinkoulutukseen kuuluvan nelivuotisen käytännön harjoittelun Ospital de San Juan de Diosissa, jossa hän työskenteli synnytyslääkärinä.
Kun maailma ei riitä
Lääkäriksi valmistumisensa jälkeen, levottomana ja vakuuttuneena siitä, että hänen elämästään tulisi lyhyt, Rizal matkusti Madridiin veljensä Pacianon taloudellisella tuella toukokuussa 1882. Hän opiskeli Universidad Central de Madridin yliopistossa, josta hän valmistui ensin lääketieteen tohtoriksi ja kesäkuussa 1885 filosofian lisensiaatiksi. Erikoistuakseen silmäsairauksiin hän suoritti jatko-opintoja Pariisin, Berliinin ja Heidelbergin yliopistoissa.
Rizal oli tyypillinen ilustrado, josta kasvoi monialainen osaaja, joka oli taitava sekä tieteissä että taiteissa. Kirjoittamisen lisäksi hän maalasi, teki puuveistoksia ja perehtyi tieteen uusimpiin saavutuksiin. Hän oli myös tuottelias runoilija ja esseisti. Hänen yhteiskunnalliset kirjoituksensa muodostivat sen kirjallisen tuotannon perustan, joka inspiroi sekä rauhanomaisia uudistusmielisiä että aseellisia vallankumouksellisia.
Kierrellessään Eurooppaa Rizal elätti itsensä kirjoittaen sanomalehtiartikkeleita, runoja, tutkielmia ja esseitä. Hänen kirjoitustensa keskittyivät liberaaleihin ja edistyksellisiin ajatuksiin yksilön oikeuksista ja vapaudesta; erityisesti filippiiniläisten oikeuksiin omassa maassaan.
Rizal ystävystyi lukuisten eurooppalaisten oppineiden kanssa ja oppi puhumaan sujuvasti useita kieliä. Samaan aikaan Madridissa opiskeli muitakin vallankumousta hautovia filippiiniläisiä, joiden yhteiset ponnistelut loivat pohjan esivallankumoukselliselle propagandatyölle.
Erittäin salainen
Eläen lähes rahattomana, nälkä- ja paleltumiskuoleman välillä, Rizal alkoi kirjoittaa romaania, joka tekisi hänestä tunnetun, mutta myös vihatun espanjalaisten silmissä. Noli Me Tangere (Älä koske minuun) julkaistiin Saksassa vuonna 1887. Sen pureva satiiri Filippiinien katolista kirkkoa kohtaan ja sen järkyttävät kuvaukset pappien julmuuksista eivät jääneet espanjalaisiltakaan lukematta.
Rizal oli järkyttynyt siitä, kuinka paljon kehittymättömämpi ja henkisesti kahlitumpi Manila oli Madridiin verrattuna. Kuten vanha oppinut Tasio kertoo Noli Me Tangeressa: “Me olemme ainakin kolme vuosisataa jäljessä kehityksen vaunuista. Olemme tuskin jättäneet keskiaikaa taaksemme, ja siksi jesuiitat, jotka ovat todellisuudessa taantumuksellisia, näyttävät meistä edistyksellisiltä.”
On kuitenkin muistettava, että espanjalaisten siirtomaahallinto perusti Filippiineille yliopiston jo 1800-luvulla. Mikään tunnetusti ”hellempi” hallinto ei ollut tehnyt samaa missään muualla Kaakkois-Aasiassa; ei Ranskan Indokiinassa, Hollannin Itä-Intiassa eikä Britannian Malesiassa. Singaporessa ollut yhtäkään yliopistoa ennen toista maailmansotaa.
Filippiinien takapajuisuudesta ja ihmisten kasvavasta tyytymättömyydestä huolimatta katolisen kirkon valta oli murtumaton filippiiniläisten mielissä. Kukaan ennen Rizalia ei uskaltanut eikä ymmärtänyt syyttää maan tilasta pappien valtaa.
Pappien arvostelu tarkoitti käytännössä asettumista kirkkoa vastaan, mikä tarkoitti Espanjan kruunun vallan kyseenalaistamista. Kaikki aikaisemmat valitukset pappien toimia kohtaa olivat automaattisesti johtaneet kapinasyytteisiin.
Vaaran vyöhykkeellä
Kierreltyään vielä Itävallassa, Sveitsissä ja Italiassa, Rizal päätti palata Filippiineille. Hän saapui Manilaan 5. elokuuta 1887. Espanjan siirtomaahallinto asetti hänelle välittömästi saattajaksi ja valvojaksi espanjalaisen luutnantin, jonka valvonnassa Rizal asettui kotikaupunkinsa Calambaan, missä hän aloitti silmälääkärin vastaanoton.
Pian Rizalin maine erinomaisena silmälääkärinä, mutta myös tunnettuna vallankumouksellisena, alkoi levitä. Lopulta hänen maineensa ja yhteydet vallankumouksellisiin alkoivat pelottaa kaupunkilaisia ja aiheuttaa ongelmia myös hänen perheelleen.
Saatuaan riittävästi säästettyä lääkärintoimestaan saamistaan palkkioista, Rizal lähti 3. helmikuuta 1888 Hongkongiin, mistä jatkoi Yokohamaan ja San Franciscoon. Siellä hän nousi New Yorkiin menevään junaan ja jatkoi laivalla Atlantin yli takaisin Eurooppaan.
Eurooppaa jälleen kierrellessään hän kirjoitti toisen romaaninsa El Filibusterismon, joka sisälsi paljon selkeämmän viestin Espanjan siirtomaahallinnolle. Tämä Belgiassa vuonna 1891 julkaistu romaani teki hänestä entistä juhlitumman kirjailijan hänen omassa ilustrados-luokassaan ja lähetti vallankumouksen hehkuvan kipinän myös kasvavan keskiluokan pariin.
Rizal päätti jättää lopullisesti Euroopan tarjoamat mahdollisuudet ja palata takaisin Aasiaan. Hän matkusti Hongkongiin, jonne hän saapui 20. marraskuuta 1891. Hongkongissa hän perusti hyvin menestyneen silmäklinikan, keräsi varoja ja lopulta päätti kaikkia varoituksia uhmaten palata Filippiineille.
Rizal palasi Filippiineille kesäkuussa 26. 1892. Hän oli nyt täysin vakuuttunut siitä, ettei hänen kotimaansa kehittyisi ennen kuin se vapautetaan espanjalaisista ja papeista. Hän ei halunnut mitään vähempää kuin täydellisen itsenäisyyden.
Elä ja anna toisten kuolla
Palattuaan Manilaan Rizal perusti maanalaisen La Liga Filipina -seuran tarjotakseen moraalista ja taloudellista tukea filippiiniläisten reformistien propagandaliikkeelle Euroopassa. Tuolloin Espanjan viranomaiset olivat jo julistaneet hänet valtion viholliseksi hänen romaaniensa takia.
Heinäkuussa 1892 Rizal karkotettiin Mindanaolla sijaitsevaan Dapitanin maalaiskaupunkiin. Siellä hän sai toimia lääkärinä, opettajana ja harjoittaa pienimuotoista maanviljelyä. Hän rakennutti kaupunkiin myös koulun, sairaalan ja vesihuoltojärjestelmän.
Rizal ei koskaan julkisesti vaatinut väkivaltaista vallankumousta eikä yllättynyt tarttumaan aseisiin. Siitä huolimatta vielä nykyäänkin joskus luulee väitettävän, kuinka hän petti liikkeelle panemansa vallankumouksen kieltäytymällä väkivallasta. Rizal uskoi espanjalaisten suopeuteen ja hyväntahtoisuuteen ja siihen, että siirtyminen siirtomaasta itsenäiseksi tasavallaksi tapahtuisi rauhallisesti ilman verenvuodatusta.
Tällainen arvostelu jättää täysin huomiotta Rizalin nuoruudenaikaisen herkkyyden. Hän oli ennen kaikkea ajattelija ja runoilija. Hän oli saanut sivistyneen kasvatuksen, ja hän itsekin myönsi, ettei hänellä ollut mitään käytännön tietoa siitä, kuinka hallituksia kaadetaan, vaikka hän sitä kiihkeästi halusikin.
Huolimatta siitä, että Rizal oli innostunut omista vallankumouksellisista johtopäätöksistään, hän oli myös peloissaan. Todennäköisesti vielä teloituskomppanian edessä seisoessaankin, hän oli kahden vaiheilla ollako maltillinen uudistusmielinen vai täysiverinen kapinallinen.
On syytä epäillä, mahtoiko hän koskaan saavuttaa täydellistä mielenrauhaa sen välillä, mitä hänen älynsä piti välttämättömänä ja mitä hän oli kasvatuksessaan omaksunut: Hän suunnitteli äidinmurhaa ajatellessaan äiti-Espanjan kaatamista.
Kuolema saa odottaa
Espanjalaisilta ei kuitenkaan enää suopeutta ja hyvää tahtoa löytynyt. Poliittinen herääminen ei enää rajoittunut ainoastaan ilustradoihin. Rizalin kirjoitukset olivat saaneet muutkin filippiiniläiset ajattelemaan mahdotonta. Hänen perustamansa propagandaliikkeet olivat poliittisesti herättäneet liian monta ihmistä.
Vuoden 1892 puolivälissä vallankumouksellinen Katipunan-järjestö, jota johti Andres Bonifacio, piti salaisen perustamiskokouksen, jossa he vannoivat kaatavansa espanjalaisten hallinnon väkivalloin. Rizalin ollessa arestissa Mindanaolla, Katipunan alkoi kasvaa ja saada runsaasti uusia jäseniä Manilassa ja sen ympäristössä.
Katipunan kehittyi aikaisempia vallankumouksellisia salaseuroja radikaalimmaksi ja se sai paljon kannattajia Manilan pohjoispuolella olevilta maatalouden sydänalueilta, missä sijaitsi paljon suuria haciendoja ja pappien maatiloja. Tällä alueella oli kytenyt pitkään useita talonpoikien kapinahankkeita, jotka leimahtivat liekkeihin seuraavan vuosikymmenen aikana.
Nyt vallankumous oli ilmassa ja odotti ainoastaan kipinää. Vuoteen 1896 mennessä Katipunanin lietsomat paikalliset kahakat olivat laajenemassa avoimeksi kapinaksi. Espanjalaiset alkoivat olla peloissaan ja muuttuivat yhä turhautuneemmiksi huomatessaan, etteivät enää kyenneet tukahduttamaan kaikkea heihin kohdistuvaa arvostelua ja kapinointia.
Lupa tappaa
Rizal oli aiemmin tarjoutunut vapaaehtoiseksi lääkäriksi Kuubaan, mikäli Espanjan kenraalikuvernööri vapauttaisi hänet arestista Mindanaolla. Rizalille myötämielinen kuvernööri suostui hänen pyyntöönsä. Rizal astui yhdessä irlantilaissyntyisen avovaimonsa Josephine Brackenin kanssa Manilaan purjehtivaan laivaan 1. elokuuta 1896. Manilasta hän jatkoi matkaansa Espanjaan, mistä hänen oli määrä jatkaa Kuubaan.
Sillä välin Espanjan kenraalikuvernööri vaihtui Manilassa. Uusi kuvernööri päätti laskea kostonhimoisen kätensä henkilön päälle, jonka hän uskoi olevan vallankumouksen alullepanija. Hän peruutti Rizalin matkustusluvan ja määräsi hänet palautettavaksi Manilaan oikeuden eteen.
Rizal pääsi Barcelonan satamaan saakka, missä hänet pidätettiin ja lähetettiin välittömästi takaisin Manilaan. Hänellä oli lukuisia mahdollisuuksia paeta odottaessaan Manilanlahdelle ankkuroidussa aluksessa siirtoa Intramuroksen linnoituksen vankilaselliin, mutta hän kieltäytyi tekemästä niin.
Rizalia syytettiin kapinasta, kiihotuksesta, salaliitosta ja maanpetoksesta. Lyhyessä oikeudenkäynnissä hänet tuomittiin kuolemaan. Viimeisen yönsä Rizal vietti kuolemaantuomittujen sellissä kirjoittaen tunnetuimman runonsa Mi Ultimo Adios.
Varhain seuraavana aamuna, 30. joulukuuta 1896, Jose Rizal saatettiin Manilan julkiselle teloituspaikalle Bagumbayaniin (nykyinen Luneta-puisto). Siellä, pukeutuneena tarkoitukseen sopimattomasti knalliin, kädet kyynärpäistä selän taakse sidottuna ja kasvot kohti Manilanlahtea, teloituskomppania ampui häntä selkään – Perinteinen petturin kuolema. Hän oli ainoastaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen.
Teloitusta seurannut väkijoukko kuuli selvästi hänen viimeiset sanansa: ”Consummatum est”, Kristuksen viimeiset sanat. Teloitusta seuranneet ihmiset jäivät odottamaan tavanmukaista Viva Espana -huudahdusta, mutta teloitusryhmä pysyi pitkään hiljaa. Ehkä syvällä sisimmässään hekin tiesivät, että laukaukset olivat käynnistäneet suuren historiallisen muutoksen. Lopulta teloitusryhmästä mutistiin hiljainen Viva Espana!
Timantit ovat ikuisia
Espanjalaisille Rizalin teloitus oli pahin virhe mitä he tuolloin saattoivat tehdä. Rizalille se oli hänen pyrkimystensä kruunaus. Hänestä tuli välittömästi marttyyri ja hänen kirjoituksensa ja ajatuksensa alkoivat levitä kulovalkean tavoin.
Jos maailmassa vallitsisi oikeus ja kohtuus, Rizalin tarinan olisi pitänyt päättyä siirtomaavallan päättymiseen ja Filippiinien itsenäistymiseen. Mutta kuten kaikkialla maailmassa, tosielämän tuhkimotarinat toteutuvat harvoin.
Rizalin elämä antoi välittömästi aihetta mitä hurjimpiin seikkailutarinoihin. Ihmisten muisteluissa hänen lukuisat romanssinsa muuttuivat kansaperinteeksi ja hänen oppineisuutensa kohosi entistä huimempiin korkeuksiin. Hänestä tuli filippiiniläisten universaali supersankari – Herkkä runopoika kohtasi Indiana Jonesin, Che Guevara James Bondin.
Vuonna 1901 Yhdysvaltain kenraalikuvernööri William Taft ehdotti, että Filippiinien asioiden komissio nimeäisi Rizalin filippiiniläisten kansallissankariksi. Hän uskoi Rizalin edustavan niitä arvoja, joita Yhdysvaltain siirtomaahallinto oli tuomassa Filippiineille, toisin kuin radikaalimmat sankariehdokkaat, joiden ihailu saattaisi herättää vastarintaa uutta hallintoa kohtaan. Kenraalikuvernöörin ehdotuksen mukaisesti Rizalin teloituksen vuosipäivä 30.12. nimettiin Rizalin muistopäiväksi.
Vasta silloin useimmat filippiiniläiset kuulivat ensimmäisen kerran Jose Rizalista. Hänen maineensa ei ollut kantautunut maaseudulle eikä kaukaisille saarille, missä ei luettu sanomalehtiä eikä kirjoja. Rizal kirjoitti ulkomaisilla eliittikielillä, ei tagalogiksi tai cebuanoksi, joita kansan suuri enemmistö puhui. Hän kirjoitti ylevistä ihanteista ja ajatuksista, kun suurin osa filippiiniläisistä oli kiinnostunut ainoastaan elannon ansaitsemisesta ja lasten ruokkimisesta… Aivan kuten nykyäänkin.
Aiheesta lisää:
Andres Bonifacio – Sen tavallisen kansan sankari
National Heroes Day – Filippiiniläinen sankari
Filippiinien ensimmäinen tasavalta – Itku lyhyestä ilosta
