Viime viikolla Filippiineillä muisteltiin presidentti Marcosin 48 vuotta sitten julistamaa poikkeustilaa, osa nostalgisella kaiholla, osa jyrkästi tuomiten. Marcosin poikkeustilassa on jotain samaa kuin Suomen kansalaissodassa – Se on kansakuntaa jakava käsittelemätön trauma.
”Johtuen kaikesta tästä väkivallasta, korruptiosta ja salakuljetuksesta, pyytäisin kongressilta valtuudet julistaa maahan poikkeustilan. Silloin Pasig-joki olisi täynnä kuolleita ihmisiä, huumeparoneja ja korruptoituneita virkamiehiä” Näin senaattori Ninoy Aquino Philippine Star sanomalehden haastattelussa vuonna 1970 kun häneltä kysyttiin mitä hän tekisi jos hänestä tulisi presidentti.
Ninoysta ei tullut presidenttiä. Hänestä tuli Marcosin poikkeustilan ikoninen vastustaja ja opposition marttyyri. Marcos allekirjoitti 21.9.1972 julistuksen, jonka perusteella Filippiineille tuli voimaan poikkeustilalait.
Julistuksesta tiedotettiin vasta kaksi päivää tapahtuman jälkeen jotta hallinnon äänekkäimmät arvostelijat päästiin kaikessa rauhassa pidättämään. Poikkeustilan voimaantulosta alkoi 8 vuotta ja neljä kuukautta kestänyt aikakausi, jonka aikana presidentti Marcos ja hänen vaimonsa Imelda käyttävät Filippiineillä ehdotonta ja rajatonta valtaa.
On hankalaa kirjoittaa Filippiinien poikkeustilan ajasta sitten, ettei loukkaa ketään, liioittelematta väkivaltaa ja ihmisoikeuksien polkemisia tai toisaalta vähentelemällä niitä. Erityisesti ulkomaalaisten olisi sopimatonta kertoa filippiinoille, että kidutukset ja tappamiset, joista he joutuivat kärsimään poikkeustilan aikana, eivät itse asiassa olleetkaan niin pahoja, ja heidän olisi jo aika kääntää historiankirjassa uusi sivu.
Amerikan poika
Ollaksemme totuudenmukaisia historialle kaikista hirveyksistä huolimatta, poikkeustilaa tulee tarkastella suhteessa oman aikansa realiteetteihin. Idealistisin termein tarkasteltuna Marcosin sotatilalakien huonoa aikaa. Mutta ideaalit olosuhteet eivät koskaan vallitse sellaisenaan todellisessa maailmassa.
Kun Marcos vuonna 1971 julisti poikkeustilan, kapitalistinen ja kommunistinen talousjärjestelmä ottivat maailmalla toisistaan mittaa. Filippiinit oli Yhdysvaltain uskollisena liittolaisena sidottu tiukasti lännen kapitalistiseen leiriin. Vietnamin sota oli kiivaimmillaan ja Yhdysvallat tarvitsi Filippiineillä sijaitsevia tukikohtiaan pommittaakseen Pohjois-Vietnamia ja huoltaakseen sodassa olevia joukkojaan.
Filippiineille ei olisi voinut julistaa poikkeustilaa ilman Yhdysvaltain hiljaista hyväksyntää. Marcosilla oli tuolloin hyvät kortit, joilla hän osasi pelata yhtä suvereenisti kuin Kekkonen Moskova-kortillaan.
Marcos oli lännen oma poika sodassa kommunismia vastaan ja poikkeustilaa ylistettiin demokratian voittona kommunismia vastaan niin kauan kun Filippiinit oli Yhdysvalloille välttämätön Vietnamin sodassa. Myöhemmin kun kommunismi kaatui ja Yhdysvallat alkoi sotia demokratian puolesta, Marcos ja hänen hallintonsa eivät enää sopineet siihen kuvioon ja amerikkalaiset saattelivat hänet maanpakoon keltaisten lippujen liehuessa.
Lailliset laittomuudet
Rikollisuus ja yleinen turvattomuus olivat lisääntyneet Filippiineillä tasaisesti vuosien 1969 ja 1971 välillä. Marcos perusteli poikkeustilalakien tarvetta viimeisenä oljenkortena pelastaa maa kommunismin leviämiseltä ja Moro National Liberation Frontin (MNLF) kapinoilta Mindanaolla.
Marcosia arvosteltiin näiden uhkakuvien liioittelusta. Hänen väitettiin käyttävän kommunisteja, rikollisuuden ja turvattomuuden kasvua ainoastaan tekosyynä poikkeustilan julistamiselle, jotta hän voisi jatkaa toimikauttaan, joka oli vuoden 1935 perustuslaissa rajattu kahteen kauteen.
Tammikuussa 1973 Marcos ratifioi maahan uuden parlamentarismiin perustuvan perustuslain, jossa hän oli sekä presidentti että pääministeri. Vaikka Marcos oli erittäin tarkka ja säntillinen varmistaessaan, että hänen toimensa – erityisesti poikkeustilan aikana – perustuivat lakiin, hän ei kuitenkaan kutsunut koolle parlamenttia säätämään lakeja. Hän pystyi mestarillisesti yhdistämään perustuslaillisuuden, isällisen holhouksen ja autokraattisuuden.
Poikkeustilan ensimmäisinä vuosina Marcosin hallinto pystyi vähentämään rikollisuutta, tukahduttamaan kapinoita sekä parantamaan julkisia palveluita. Nämä nopeat ja välittömät vaikutukset ovat niitä syitä miksi monet vanhemmat ihmiset muistelevat poikkeustilan ensimmäisiä vuosia kaihoisalla nostalgialla.
Marcosista jäi elämään mielikuva päämäärästään tietoisena miehenä, jolla oli poliittista tahtoa ja voimaa pysäyttää taantuminen, rangaista väärintekijöitä ja palauttaa maahan rauha – Tekijämies, maassa kuria pitävä isä.
Valtakirja mielivaltaan
Manilan ulkopuolella poikkeustila ei merkittävästi muuttanut ihmisten arkea. Suurimmissa kaupungeissa valvottiin ulkonaliikkumiskieltoa (12-4am), mutta useimmat kaupunkilaiset vain jatkoivat elämäänsä toimeentulon rajalla ihan kuin ennenkin, yhtä kaukana pääkaupungista kuin kansallisesta politiikastakin.
Mutta pienemmissä ja kaukaisemmissa kylissä – hakkuuteiden varsilla, riisipelloilla ja sokeriruokoviljelmillä – ilmapiiri muuttui. Siellä oli toinen maailma, missä ”kommunistiksi” epäiltyjä parannettiin bensalla terästetyillä peräruiskeilla samalla kun ympärillä olevat sotilaat virnuilivat ja napsuttelivat tupakansytyttimiään.
Kuten Jose Rizal kuvasi Noli me Tangeressa, provinsseissa poliisin ja armeijan menetelmät olivat olleet brutaaleja jo espanjalaisten guardia civilin ajoista lähtien. Poikkeustilalakien laajempi vastustus sillä perusteella, että niiden aikana tapahtui ihmisoikeusrikkomuksia, alkoi vasta kun niiden ankaruus kosketti älymystöä, toimittajia, opiskelijoita ja muita sivistyneistön jäseniä.
Kun Manilan yläluokkainen eliitti pääsi kokemaan samoja asioita, joista provinsseissa asuvat ihmiset olivat kärsineet jo vuosisatojen ajan, yleinen mielipide alkoi kääntyä poikkeustilaa vastaan.
Vanha ja uusi liitto
Filippiinien katolinen kirkko on ollut merkittävin yksittäinen voima yhteiskunnassa, erityisesti maaseudulla ja alueilla, missä poikkeustilalakien ankaruus alkoi koskettaa maan köyhempiä väestönosia. Alusta lähtien jyrkimmät vastalauseet tulivat papeilta, jotka näkivät miten lakeja sovellettiin heidän köyhiin seurakuntalaisiinsa.
Provinssien papistolle oli täysin selvää, että armeija pidätti, kidutti ja tappoi kirkon jäseniä väittämällä näiden veljeilevän kommunistien kanssa. Vaikka papisto pysyi konservatiivisena, eikä lähtenyt avoimesti tukemaan poikkeustilaa, kirkon hallinnolle tilanne oli hankalampi.
Tuolloin kirkkoa huolestutti erityisesti kolme asiaa, joiden puolesta oli ollut kasvavaa agitaatiota: Avioeron salliminen, syntyvyyden säännöstely ja kirkon verovapauden poistaminen. Näissä ongelmissa piispoilla oli riittävästi tekemistä sen lisäksi, että katolinen kirkko oli menettämässä otettaan ihmisiin, jotka liittyivät huolestuttavan suurin määrin erilaisiin herätysliikkeisiin.
Marcos iski piispojen eteen sopimuksen, jonka mukaan he pidättäytyvät arvostelemasta poikkeustilalakeja ja hän puolestaan takasi, ettei kirkon kolmeen huolenaiheeseen tule muutoksia. Sovittiin että status quo säilytetään puolin ja toisin.
Kalavelkoja perkaamassa
Poikkeustilan myötä presidenttipari alkoi myös maksella omia kalavelkojaan ja henkilökohtaisia kaunojaan. Manilan yläluokkainen eliitti oli piikitellyt Marcoseja halveksivilla huomauksilla heidän nousukasmaisuudestaan ja viittauksilla heidän hämäräperäisiin tapoihinsa hankkia omaisuutta. Marcos yksinkertaisesti käytti rajatonta valtaansa ja siirsi ärsyttävinä pitämiensä eliittisukujen yritykset ja omaisuudet uuden taloudellisen eliitin haltuun, jonka muodostivat hänen omat tukijansa ja liehakoijat.
Marcosin toimista on olemassa myös toinen tulkinta, jonka äänekkäimpinä puolestapuhujina ovat toimineet useat hänen hallinnossaan työskennelleet teknokraatit. Henkilökohtaisten kaunojen makselusta huolimatta, Marcos vilpittömästi uskoi, että maan eliittisukujen kuristusote Filippiinien talouselämästä oli maan etujen vastaista.
Marcos väitti että eliittisuvut, jotka käytännössä omistivat kaikki talouselämän tärkeimmät toimialat, olivat niin tottuneita monopoleihinsa ja muihin etuoikeuksiinsa että olivat tulleet tehottomiksi ja laiskoiksi. Potkimalla eliitin maanpakoon ja siirtämällä heidän yrityksensä uusille omistajille, Marcos uskoi saavansa jähmettyneeseen talouselämään lisää dynamiikkaa ja uutta puhtia.
Ota paha pois
Kun Marcos lopetti poikkeustilan 17. tammikuuta 1981 (sopivasti ennen paavi Johannes Paavali II:n vierailua Manilassa), hän teki sen päästämättä kontrollia valtion tärkeimmistä instituutioista.
Filippiinien poliittinen kenttä oli vuoteen 1981 mennessä joko täysin manipuloitu tai kuoliaaksi peloteltu. Ei ollut mitään demokraattista prosessia mihin olisi voitu palata. Marcos kontrolloi lainsäädäntöä ja oikeuslaitoista. Tiedotusvälineetkin saivat entiseen malliin presidentin palatsista puhelinsoittoja, joissa ohjeistettiin mitä saa raportoida ja mitä ei.
Amnesty Internationalin tilastoinnin mukaan Marcosin poikkeustilan saldo oli…
· 107240 ihmisoikeusloukkausten uhria
· 70 000 pidätettyä ilman virallista pidätysmääräystä
· 34 000 kidutettua
· 3240 tapettua
Jokainen tapaus yksilön näkökulmasta on ollut henkilökohtainen tragedia, mutta saadaksemme Marcosin poikkeustilan tilastoille – hyvässä ja pahassa – yleistä vertailupohjaa, niitä voidaan verrata normaaliin tilanteeseen tai muiden hallintojen vastaaviin tilastoihin.
Poikkeaako Marcosin poikkeustilan kahdeksan vuoden aikana kansalaisiin kohdistunut väkivalta ja mielivaltaisuus siitä, mitä se on aina ollut Filippiineillä? Marcosia presidenttinä seuranneen Cory Aquinon kaudella, murha-, kidutus- ja väkivaltatilastot olivat lähes vastaavat, mutta koska hänen hallintonsa julkisuuskuvassa maahan palautettiin demokratiaa, ihmisoikeuksia ja hyvää hallintoa, ne eivät saaneet samanlaista huomiota kuin Marcosin ajan tilastot.
Poikkeustilan aikana väkivallan kokonaismäärä ei todennäköisesti ollut suurempi kuin Marcosia edeltäneiden hallintojen aikana, mutta väkivalta oli taatusti brutaalimpaa ja organisoidumpaa. Väkivalta erityisesti provinsseissa liittyi yleensä paikallisiin kaunoihin, omistuskiistoihin, valtarakenteisiin ja henkilökohtaisiin solvaus- ja mustasukkaisuusdraamoihin. Poikkeustilan aikana väkivalta kohdistui normaalia enemmän hallinnon poliittisiin ja ideologisiin vastustajiin.
Sen sijaan tiedotusvälineisiin kohdistunut häirintä oli poikkeustilan aikana selvästi normaalia runsaampaa. Marcosin hallinto sulki…
· 8 maanlaajuista englanninkielistä sanomalehteä
· 18 aikakausilehteä
· 60 muuta lehteä
· 66 TV-kanavaa
· 20 maanlaajuista radioasemaa
· 292 provinssien radioasemaa
Tietynlainen murheellinen vertailu voidaan myös tehdä muihin Yhdysvaltain hallinnon tuella tai siunauksella toimineisiin hallituksiin. Marcosin hallinnon julmuuksia ei mitenkään voi esittää siten, että ne yltäisivät samaan sarjaan kuin pahimmat Yhdysvaltain vaikutuspiirissä olleet demokratioiksi naamioidut diktatuurit: Batista Kuubassa, Papa Doc Duvalier Haitissa, Pinochet Chilessä, Somoza Nicaraguassa, Trujillo Dominikaanisessa tasavallassa, Diem Etelä-Vietnamissa, Syngman Rhee Etelä-Koreassa, Iranin shaahi, Francon Espanja, Salazarin ja Gaetanon Portugali… Lista tuntuu loputtomalta.
Mustan Pekan paluu
Marcosin poikkeustilamuistelun myötä oppositiopoliitikot nostivat pakasta jokerikortin ja alkoivat heilutella sitä tiedotusvälineissä. Aina kun se kortti isketään pöytään, mielikuvien pahat voimat lähtevät välittömästi uhkaamaan Filippiinejä.
Kovimmat politiikan pokerinaamat heittelivät kommentteja kuinka historiasta ei ole opittu mitään ja kuinka poikkeustila palaa uhkaamaan kaikkea hyvää mitä Filippiinit on saavuttanut Marcosin kauden jälkeen. Mikäpäs siinä jos pokeri pitää, mutta tuollaiset kommentit osoittavat ainoastaan etteivät niiden heittelijät tunne maansa historiaa.
Poikkeustila aika tulisi osata lukea sen historian, ei vain päivän otsikoiden läpi ja suhteuttaa se oman aikansa realiteetteihin. Jos nykyään julistetaan poikkeustila, se ei ole sama asia kuin Marcosin aikaiset poikkeustilalait, ei toteutukseltaan eikä seurauksiltaan. Filippiineillä termistä poikkeustila/sotatilalaki (Martial law) on tullut epämääräinen mörkö, joka voi tarkoittaa mitä tahansa pahaa, joka uhkaa mitä tahansa.
Marcosin jälkeen Filippiineillä on kahdesti otettu poikkeustilalainsäädäntö käyttöön. Molemmilla kerroilla oppositiopoliitikot ja tiedotusvälineet kauhistelivat kuinka presidentti käyttää niitä oman valtansa lujittamiseen ja kuinka pimeys laskeutuu Filippiinien ylle.
Joulukuussa 2009 presidentti Arroyo julisti reilun viikon ajaksi poikkeustilan Maguindanaon provinssiin vastauksena verilöylyyn, missä 57 paikallisten tiedotusvälineiden edustajaa teurastettiin paikallisten mahtisukujen välisessä valtataistelussa.
Toukokuussa 2017 presidentti Duterte julisti poikkeustilan Mindanaon saarelle ääri-islamilaisen Maute-ryhmän terrorin lopettamiseksi. Alun perin poikkeustilan kestoksi määriteltiin 60 päivää, mutta kongressin päätöksellä poikkeustilaa jatkettiin vuoden 2019 loppuun saakka.
Pimeys ei peittänyt Filippiinejä, mutta välittömät turvallisuusongelmat ratkaistiin. Kumpikaan presidentti ei pidentänyt niiden avulla toimikausiaan tai syyllistynyt muihinkaan kohtuuttomuuksiin vallankäytössä.
Marcos saatiin haudattua 30 vuotta kuolemansa jälkeen, mutta hänen jakamissaan poikkeustilakorteissa on edelleen niin paljon poliittista virtaa, että niillä pelataan vielä pitkään Filippiinien politiikan mielikuvakasinoissa.
Ensi vuoden poikkeustilan julistamisen muistopäivänä panokset kovenevat. Silloin presidenttiehdokkaat iskevät pöytään omat poikkeustilakorttinsa, joiden perusteella ehdokkaat jaetaan ”hyviin” ja ”pahoihin”. Osalle ehdokkaista jää käteen Musta Pekka, osalle jokerikortti presidenttiyteen.
Aiheesta lisää:
People Power – Vallankumous vai vallanvaihto?
Sinivalkoinen pensseli – Valtiollista trollaamistaImelda Marcos – Taclobanin ruususta teräsperhoksi
