Tänään on Filippiinien itsenäisyyspäivä, kansallinen lomapäivä. Tänä vuonna ylimääräisen lomapäivän merkitys jää käytännössä tavallista vähäisemmäksi koska maa on vielä sairaslomalla koronasodan jäljiltä. Vilkaistaan kuitenkin kalenterin taakse ja katsotaan miksi itsenäisyyttä juhlitaan juuri tänään.
Tänään juhlitaan Filippiinien ensimmäisen itsenäisyysjulistuksen vuosipäivää. Päivästä tuli virallinen itsenäisyyspäivä kun presidentti Diosdado Macapagal muutti sen uudeksi itsenäisyyspäiväksi vuonna 1962. Filippiinot kutsuvat päivää amerikkalaisittain Independence Day -nimellä. Syvemmin itsenäisyyden ihanteet omaksuneet kutsuvat sitä paikallisella kielellä Araw ng Kasarinlan tai Araw ng Kalayaan, jotka voisi kääntää vaikka omistamisen tai vapauden päiväksi.
Aikaisemmin Filippiineillä juhlittiin itsenäisyyttä heinäkuun 4. päivänä. Se oli päivä, jolloin amerikkalaiset myönsivät Filippiineille täyden itsenäisyyden vuonna 1946. Kun entinen siirtomaa juhli itsenäisyyttään, samalla se tuli juhlineeksi myös entisen isäntämaan itsenäisyyttä.
Siirtomaa siirtomaassa
Espanjalaisten siirtomaaherruus saavutettiin Filippiineillä täysin eri tavalla kuin heidän Etelä-Amerikassa olevissa siirtomaissaan. Kun espanjalaiset lähtivät Etelä-Amerikkaan, he lähtivät etsimään myyttistä El Doradoa, jalokiviä ja kultakaivoksia.
Filippiineiltä ei koskaan odotettu mitään vastaavaa. Matkaan eivät lähteneet valloittajat, jotka olisivat julmasti ryöstäneet koko maan. Filippiinejä valloittamaan lähetettiin katolisen kirkon pappeja ja munkkeja, joiden tehtävänä oli rikkauksien haalimisen sijasta käännyttää paikallinen väestö katolilaisuuteen. Tavoite saavutettiin ja yhä edelleen Filippiinit on Aasian ainoa valtio, jonka väestöstä suurin osa on katolisia.
Suunnaton etäisyys isäntämaan ja sen siirtomaan välillä rajoitti sinne muuttavien siirtolaisten määrää. Espanjasta ei koskaan lähtenyt samanlaista siirtolaisvirtaa Filippiineille kuin Etelä-Amerikkaan. Matka Madridista Manilaan oli käsittämättömän pitkä ja vaivalloinen. Ensin täytyi ylittää Atlantti, kulkea maitse Meksikon halki ja lopulta purjehtia halki vaarallisen Tyynenmeren.
Pitkästä matkasta ja riskeistä huolimatta kahden ja puolen vuosisadan ajan espanjalaiset galleon-laivat purjehtivat Acapulcosta Filippiineille huoltaakseen kaukaista siirtomaata. Tavallaan Filippiineistä tuli siirtomaa siirtomaassa, sillä 250 vuoden ajan Filippiinejä käytännössä hallittiin Meksikosta käsin.
Pappien hirmuvalta
Selkeä historiallinen tosiasia on se, että 1800-luvun lopun filippiiniläinen vallankumousliike syntyi alun perin vastalauseeksi yli 300 vuotta kestäneelle katolisten pappien ja munkkien brutaalille ja raa’alle hallinnolle.
Espanjan siviilihallinto pysytteli Manilassa, mistä tehtiin satunnaisia tarkastusretkiä muualle saaristoon. Espanjan armeija oli rakentanut pieniä linnoituksia saariston soveliaimpien luonnonsatamien edustoille. Näissä linnoituksissa ylläpidettiin pieniä paikallisia varuskuntia, jotka osallistuivat hyvin vähän siviilihallintoon. Käytännössä espanjalaista siirtomaahallintoa Manilan ulkopuolella edustivat papit ja munkit, jotka olivat levittäytyneet kaikkialle saaristoon lukuun ottamatta Lounais-Mindanaon muslimialueita.
Jo kauan ennen 1800-luvun alkua oli pappien vallankäyttö ajautunut kauas alkuperäisistä katolisista ihanteista. Papeista oli tullut erillinen sääty, joka omisti valtavia maa-alueita ja käytti rajatonta valtaa paikallisiin asukkaisiin sekä myös siviilihallintoon ja armeijaan. Kirkko nylki köyhää paikallisväestöä kymmenyksillä, veroilla ja aneilla. Monilla papeilla oli rakastajattaria ja liuta aviottomia lapsia. Suuri osa siitä mestizo-verestä, joka virtaa nykyisten filippiinojen suonissa, on peräisin näiltä korkeasti kunnioitetuilta jumalan miehiltä.
Katolinen kirkko ei koskaan lähettänyt Filippiineille parhaimpia voimiaan. Filippiinit tarjosi katoliselle kirkolle kaukaisen kartoituspaikan, mihin lähettiin Espanjassa ja Meksikossa puolirikollisiin toimiin ja häpeällisiin tekoihin syyllistyneet papit ja munkit enempää harmia tuottamasta.
Vähemmän tuomitseva tapa tarkastella syitä pappien julmaan hallintoon on olettaa, että katkonainen yhteydenpito kaukaiseen Eurooppaan ja pappien eläminen eristyksissä syrjäisissä paikoissa, johti väistämättä itsevaltiaaseen tapaan hoitaa asioita. Vailla valvontaa tai pelkoa rangaistuksista, papit ajautuivat johtamaan ”pieniä kuningaskuntiaan” moraalisesti varsin väljästi.
Kapinoivia koulupoikia
Jo ennen 1800-luvun lopun vallankumousta, oli eri puolilla saaristoa puhjennut paikallisia kapinoita ja kansannousuja yksittäisten pappien harjoittamaa raakuutta ja tekopyhyyttä vastaan.
Samoihin aikoihin alkoi tapahtua myös yhteiskunnallisia muutoksia. Kasvavien taloudellisten paineiden vuoksi espanjalaiset joutui avaamaan Filippiinien markkinat kansainväliselle kaupalle. Kauppa- ja matkustajalaivojen mukana maahan alkoi kulkeutua modernimman maailman kaikuja.
Ensimmäiset ilustradot, koulutetut keskiluokkaiset pojat, hakeutuivat opiskelemaan Eurooppaan 1800-luvun jälkipuoliskolla. He huomasivat pian valtavan eron emämaan ja siirtomaan välillä, joka selkeäsi osoitti millaiseksi takapajulaksi espanjalaiset olivat Filippiinit jättäneet. He olivat järkyttyneitä siitä kuinka paljon kehittymättömämpi ja henkisesti kahlittu Manila oli Madridiin verrattuna.
He palasivat Manilaan vihaisina ja päät täynnä ajatuksia. Eivät ainoastaan filippiinot alkaneet kiinnittää huomiota maansa takapajuisuuteen, myös Manilassa vierailleet kauppamiehet ja matkustajat olivat yhtä hämmästyneitä katselleessaan kaupunkia, osaksi halveksien osaksi ihastellen.
Rizalin Jose
Nykyään lähes jokaisesta Filippiinien kaupungista löytyy kansallissankari Jose Rizalin patsas. Rizal oli ensimmäinen koulutettu filippiino ilustrado, joka avoimesti alkoi arvostella pappien vallankäyttöä. Tänä päivänä on vaikea uskoa, ettei kukaan ennen Rizalia syyttänyt maan rappiotilasta pappeja. Se kertoo siitä kuinka suuri katolisen kirkon ja Espanjan kruunun valta tuolloin oli tavallisten filippiinojen mielissä.
Pappien toimien arvostelu merkitsi kirkon arvostelemista, ja kirkkoa vastaan asettuminen tarkoitti Espanjan kruunua vallan kyseenalaistamista. Kaikki aikaisemmat valitukset pappien toimia kohtaan olivat johtaneet automaattisesti kapinasyytteisiin valittajaa vastaan.
Huolimatta siitä, että Rizal oli innostunut omista vallankumouksellisista johtopäätöksistään, hän oli myös peloissaan. Voimme olla melko varmoja, että vielä kuollessaankin hän oli kahden vaiheilla ollako maltillinen uudistusmielinen vai täysi kapinallinen. Levottomana ja vakuuttuneena siitä, että hänen elämästään tulisi lyhyt, hän alkoi intohimoisesti opiskella Filippiinien saariston historiaa ja sen eri kulttuureja. Hän valmistui lääkäriksi ja jatkoi opintojaan Euroopassa, jonne hän matkusti kahdesti.
Rizal ystävystyi useiden eurooppalaisten oppineiden kanssa ja oppi puhumaan sujuvasti useita kieliä. Samaan aikaan Madridissa opiskeli muitakin kapinaa hautovia filippiinoja, joiden yhteiset ponnistukset loivat perustan esivallankumoukselliselle propagandaliikkeelle.
Eläen lähes rahattomana, puoliksi nälkäkuoleman ja paleltumiskuoleman välillä, alkoi Rizal kirjoittaa romaania, joka tekisi hänestä tunnetun. Vuonna 1887 julkaistu romaani Noli Me Tangere teki hänestä kuitenkin ensin hyvin epäsuositun. Sen pureva satiiri Filippiinien katolista kirkkoa kohtaan ja sen järkyttävät kuvaukset pappien hirmuteoista eivät jääneet espanjalaisilta lukematta.
Vuonna 1891 Rizal julkaisi toisen romaaninsa El Filibusterismo, joka sisälsi jo paljon selkeämmän viestin kirkkoa ja espanjan hallintoa vastaan, ja teki hänestä juhlitun kirjailijan hänen omassa ilustrado-luokassaan. Rizal oli tullut vakuuttuneeksi itsenäisyyden välttämättömyydestä, ja varmuus oli vain vahvistunut Euroopassa. Rizal ei kuitenkaan koskaan julkisesti vaatinut vallankumousta ja vielä vähemmän tarttumista aseisiin.
Vuonna 1892 Rizal päätti jättää Euroopan ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Hän palasi Filippiineille vakuuttuneena siitä, ettei hänen maansa tulisi kehittymään mihinkään ennen kuin se olisi vapaa espanjalaisista.
Palattuaan Manilaan Rizal perusti La Liga Filipina -kansalaisliikkeen. Liike ajoi maltillisia sosiaalisia uudistuksia laillisin keinoin, mutta ajautui pian keskinäisiin riitoihin ja hajosi Rizalin jouduttua maanpakoon.
Espanjan siirtomaahallinnon viranomaiset olivat ottaneet Rizalin silmätikukseen ja julistaneet hänet Espanjan kruunun viholliseksi hänen romaaniensa vuoksi. Vielä saman vuoden heinäkuussa espanjalaiset tuomitsivat Rizalin osallisuudesta kapinoiden lietsontaan ja hänet karkoteltiin neljäksi vuodeksi syrjäiseen Dapitanin rannikkokaupunkiin Etelä-Filippiineille. Dapidanissa Rizal toimi lääkärinä ja opettajana.
Katipunan-vallankumousliike
Kun Rizal eli karkotettuna Etelä-Filippiineillä, alkoi Manilassa ja sitä ympäröivissä provinsseissa voimistua maanalainen Katipunan-vallankumousliike. Jo vuonna 1892 se oli pitänyt perustajansa Andres Bonifacion johdolla kokouksen, missä liikkeen päämääräksi asetettiin espanjalaisten hallinnon lopettaminen ja Filippiinien itsenäisyys.
Erityisen paljon Katipunan sai kannattajia Manilan pohjoispuolisilta alueilta, Filippiinien maatalouden sydänalueilta, missä sijaitsi paljon suuria haciendoja ja pappien maatiloja. Tällä alueella alkoi useita pitkään itäneitä talonpoikien kapinoita, jotka alkoivat herättää yleistä levottomuutta.
Filippiinien vallankumous alkoi elokuussa 1896, kun Espanjan viranomaiset pääsivät perille Katipunan suunnitelmista. Katipunan-johtajat järjestäytyivät vallankumoushallitukseksi ”Haring Bayang Katagaluganiksi” ja julistivat avoimesti valtakunnallisen aseellisen vallankumouksen alkaneeksi.
Bonifacio johti iskua Manilaan, mutta hyökkäys epäonnistui. Ympäröivissä maakunnissa onnistuttiin paremmin ja paikalliset kapinat levisivät eri puolille maata. Katipunan-johtajien keskinäiset valtataistelut kävivät kuitenkin rajummiksi ja lopulta johtivat Bonifacion teloitukseen vuonna 1897 komennon siirtyessä kunnianhimoiselle kenraali Emilio Aguinaldolle.
Kun vallankumoukselliset huomasivat, ettei espanjalaisia saada karkotettua kapinoimalla, he solmivat Biak-na-Bato -sopimukseksi kutsutun aselevon espanjalaisten kanssa. Sopimuksen mukaisesti Aguinaldo ja muut Katipunan johtohenkilöt lähtivät maanpakoon brittien hallitsemaan Hongkongiin.
Vaikka vallankumouksellisten kanssa saatiin hetkeksi aselepo, espanjalaiset alkoivat olla peloissaan ja muuttuivat yhä turhautuneemmiksi. He laskivat kostonhimoisen kätensä henkilön päälle, jonka he katsoivat olevan vallankumouksellisen liikehdinnän takana. Maanpaosta Manilaan palannutta Jose Rizalia syytettiin maanpetoksesta ja hänet tuomittiin kuolemaan.
Espanjalaisten kannalta Rizalin teloittaminen oli pahin virhe, mitä he tuolloin saattoivat tehdä. Rizalin teloitus oli hänen pyrkimystensä makaaberi kruunaus. Hänestä tuli välittömästi marttyyri ja hänen kärsimyksiään ja uhrauksiaan verrattiin Kristukseen. Hänen kirjoituksensa ja ajatuksensa alkoivat levitä kuin ruohikkopalo.
Ensimmäinen tasavalta 1899–1901
Samaan aikaan kun Filippiineillä kapinoitiin Espanjan siirtomaahallintoa vastaan, maapallon toisella puolella viriteltiin Yhdysvaltain ja Espanjan välille sotaa, joka olisi alkusoitto amerikkalaisten merentakaisille valloituksille.
Kun amerikkalainen sotalaiva USS Maine upotettiin Havannan satamaan helmikuussa 1898, Yhdysvallat syytti sabotaasista Kuuban siirtomaaisäntää Espanjaa. Espanja katkaisi diplomaattisuhteet Yhdysvaltoihin huhtikuussa ja molemmat valtiot virallisesti julistivat toisilleen sodan.
Sota kesti hieman yli seitsemän kuukautta ja amerikkalaiset huomasivat välittömästi mahdollisuutensa iskeä Filippiineillä Espanjan heikkoon kohtaan. Espanjalaiset olivat kaukana kotoaan, heidän laivansa olivat vanhoja ja sotajoukkojen taistelutahto alhaalla.
Amerikkalaiset tarjosivat Hongkongissa maanpaossa oleville Katipunan-johtajille sopimusta. Jos he auttavat amerikkalaisia ajamaan espanjalaiset maasta, Yhdysvallat takaa Filippiineille itsenäisyyden.
Tarjous aiheutti paljon keskustelua Katipunan keskuudessa. Ainoastaan muutamat Katipunan kenraaleista uskoivat pärjäävänsä espanjalaisia sotajoukkoja vastaan ilman amerikkalaisten tukea ja he olivat haluttomia sopimaan ulkomaalaisten kanssa mitään mikä koskisi heidän oman maansa tulevaisuutta. Äänestyksessä heidän mielipiteensä kuitenkin hävisi amerikkalaisten ehdotusta tukevalle enemmistölle.
Paikalliset kansannousut roihahtivat jälleen yleiseksi kapinaksi, kun kenraali Aguinaldo palasi Filippiineille amerikkalaisten avustuksella. Kapinat levisivät kaikkialle maahan ja espanjalaiset sotajoukot joutuivat yhä ahtaammalle.
Vuonna 1898 kenraali Aquinaldo julisti Kawitissa sijaitsevan kotitalonsa (nykyään museona) parvekkeelta maalle itsenäisyyden 12.6.1898. Saman vuoden lopulla Filippiinien ensimmäinen tasavalta sai oman perustuslain, jonka kirjoitti Malolosin kaupungissa majaansa pitänyt vallankumouskongressi. Seuraavan vuoden alussa 29-vuotias Aquinaldo vannoi Filippiinien ensimmäisen tasavallan presidentin virkavalan. Filippiinien ensimmäinen tasavalta perustettiin 23. tammikuuta 1899 Malolosissa.
Filippiinien ensimmäinen tasavalta oli hutera korttitalo eikä ollut mitenkään todennäköistä, että se olisi kestänyt pitkään missään olosuhteissa. Filippiinien ensimmäisen tasavallan hallinnossa oli kaikille vallankumousliikkeille tunnusomaisia murtumia ja säröjä. Ensisijaisesti johtajat halusivat varmistaa oman henkilökohtaisen asemansa, mikä aiheutti jatkuvia sisäisiä valtataisteluita.
Tasavalta kärsi myös vakavista yhteydenpitovaikeuksista, mikä teki organisoitujen joukkojen toiminnan maantieteellisesti laajalla alueella hankalaksi. Suuret erot joukkojen koulutuksessa ja kyvystä ymmärtää vallankumouksen ideologista taustaa aiheuttivat myös ongelmia. Paikallisten uskonnollisten johtajien mukaantulo sai hurskaat talonpojat uskomaan, että taivaallinen pataljoona tulee heidän avukseen ja tuhoaa kaikki erot luokkien välillä.
Jos maailmassa vallitsisi oikeus ja kohtuus, olisi vallankumouksen pitänyt päättyä siirtomaavallan loppumiseen ja Filippiinien itsenäistymiseen. Mutta kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, ovat tosielämän tuhkimotarinat harvinaisia. Filippiinien ensimmäisestä tasavallan korttitalo romahti lopullisesti, kun amerikkalaiset sotkeutuivat Filippiinien historiaan.
Setä Samuli tulee kylään, jäädäkseen
Samaan aikaan kun Filippiineillä julisteltiin itsenäisyyttä, Yhdysvaltojen ja Espanjan välille laadittiin erikoista sopimusta. Siinä sovittiin, että espanjalaiset joukot eivät tule tekemään vastarintaa kun amerikkalaisfilippiiniläiset joukot hyökkäisivät heidän jäljellä olevia joukkoja vastaan Manilassa. Espanjalaiset tulisivat antautumaan, mutta siten ettei kumpikaan osapuoli menettäisi kasvojaan. Espanjalaiset vaatisivat myös taloudellista kompensaatiota, jos he luopuisivat force majeure -syystä siirtomaastaan.
Amerikkalaiset olivat halukkaita jäämään Filippiineille huolimatta siitä, mitä olivat luvanneet Katipunan johtajille. He tukahduttivat omatuntonsa ja aloittivat kaupanteon. Sopimuksen mukaan amerikkalaiset maksoivat Espanjalle 20 miljoonaa dollaria Filippiineistä ja saivat kaupan päälle kaikki sen asukkaat. Sopimus virallistettiin rauhansopimuksessa, joka allekirjoitettiin Pariisissa 1898.
Espanjan kolme ja puolivuosisataa kestänyt siirtomaavalta Filippiineillä oli päättynyt. Filippiinot, jotka olivat päättäväisesti taistelleet amerikkalaisten rinnalla ajaakseen maasta yhteisen vihollisen, hämmentyivät kun he alkoivat ymmärtää, ettei liittolaisella ollutkaan aikomusta poistua maasta.
Yhdysvaltain imperiumin laajentajat näkivät Filippiinit tärkeänä sillanpäänä amerikkalaiselle vientiteollisuudelle Kiinan valtaville markkinoille. Briteillä oli täsmälleen sama motiivi heidän ottaessaan Hongkongin haltuunsa vuonna 1842. Filippiinien täysin peittelemätön anastus vaati kuitenkin kotirintamalla virallisen selityksen.
Kun sopimus oli tehty ja espanjalaiset poistuneet maasta, käänsivät amerikkalaiset huomionsa siihen, miten mitätöidä entisten aseveljien itsenäisyysvaatimukset. Kekseliäästi he alkoivat syyttää filippiinoja ”kapinallisiksi”. Heti kun uudet poliittiset realiteetit olivat selkiytyneet, huomasi Filippiinien ensimmäisen tasavallan epäuskoinen presidentti ja hänen vastavalittu hallituksensa tulleensa entisen liittolaisensa hylkäämäksi. Liittolaisen, jonka he itse olivat toivottaneet tervetulleeksi.
Filippiiniläis-amerikkalainen sota 1899-1902
Filippiinien tasavalta julisti sodan maassa olevia amerikkalaisia joukkoja vastaan. Huolimatta siitä, että filippiinojen vastarinta oli usein kekseliästä ja sankarillista, se mureni amerikkalaisten sotilaallisen ylivoiman edessä. Filippiinien ensimmäisen tasavallan tarina päättyi virallisesti presidentti Aguinaldon vangitsemiseen 23. maaliskuuta 1901 Palananin kaupungissa Isabelan provinssissa, minne presidentti oli joukkoineen paennut.
Yleensä Filippiiniläis-amerikkalaisen sodan vuosiluvuiksi mainitaan 1899-1902, mutta se jatkui todellisuudessa vuoteen 1906 saakka. Yksittäiset sissi-iskut amerikkalaisia joukkoja vastaan jatkuivat läpi 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen. Lopulta, noin 4000 amerikkalaista ja 16000 filippiiniläistä sotilasta oli kaatunut.
Mutta kuten aina, raskaimmat kärsimykset oli kokenut siviiliväestö. Historiantutkijat ovat arvioineet, että lähes miljoona filippiiniläistä siviiliä menetti henkensä, pääasiassa sairauksien ja aliravitsemuksen vuoksi. Filippiiniläis-amerikkalainen sota on Yhdysvaltain historian vähiten tunnettu sota. Tietyssä mielessä se sodittiin uudelleen kuusikymmentä vuotta myöhemmin Vietnamissa, jossa käytettiin Filippiineillä opittuja strategioita ja menetelmiä.
Se, mikä alkoi kauan odotettuna liikkeenä lopettaa espanjalaisten pappien hirmuvalta, oli johtanut Rizalin marttyyrikuolemaan ja veriseen sotaan toisen ulkomaalaisen mahdin kanssa, päättyi lopulta uuden siirtomaaisännän saapumiseen.
